Kristillisdemokraattien kuntavaaliohjelman esittelyssä puheenjohtaja Essayah valitti kristillisten perinteiden ja kulttuurin olevan uhattuna päiväkodeissa ja kouluissa. Hän totesi, että kristilliset juhlat kuuluvat suomalaiseen kulttuuriperinteeseen samalla tavalla kuin esimerkiksi Kalevala. Median keskustelupalstoilla nämä kristillisdemokraattien ulostulot herättivät laajaa ja suorasanaista kritiikkiä.
Itse kuntavaaliohjelmassa sanotaan näin: ”Tutustuminen suomalaisiin perinteisiin ja maamme kristilliseen kulttuuriin on tärkeä osa varhaiskasvatusta ja esiopetusta.” ja ”Kouluissa on tärkeää vaalia suomalaista kristillistä kulttuuria ja perinteitä. Ne antavat aineksia oman identiteetin rakentamiseen sekä luovat pohjan muiden kulttuurien ymmärtämiselle ja arvostamiselle. Esimerkiksi joulukuvaelma tai Suvivirsi ovat tärkeä osa suomalaista koulujen kulttuuriperintöä.”
Kuntavaaliohjelmassa on mielenkiintoinen, merkille pantava asia. Siinä ei suoraan vaadita koulujumalanpalvelusten ja ylipäätään uskonnollisten tilaisuuksien liittämistä koulu- ja päiväkotipäivien ohjelmaan.
Kristillisdemokraattien uhriutuminen on keinotekoista siihen nähden, että tosiasiassa koulujen ja päiväkotien toimintaan yhä hyvin laajasti liitetään uskonnollista toimintaa, kuten koulujumalanpalveluksia ja hartauksia. Peräti 97 prosenttia yli 300 ev.-lut. seurakunnasta järjestää koulujumalanpalveluksia, ilmenee kirkon nelivuotiskertomuksia.
Kristillisdemokraattien näkökulmasta pullat ovatkin hyvin uunissa. Ne ovat niin hyvin uunissa, että koko asiasta on paras vaieta. Niin vaikenee myös kirkko ja sitä myötäilevä media.
Kirkon Gallup Ecclesiastica ja Nuorisobarometri kysyvät kerta toisensa jälkeen mielipidettä Suvivirrestä, mutta sen sijaan ne eivät suin surminkaan ole kysyneet kansalaisten tai nuorten suhtautumista ev.-lut. kirkon jumalanpalvelusten liittämiseen koulu- ja päiväkotipäiviin.
Kyselytutkimusten mukaan suomalaiset uskovat Suvivirteen, mutta eivät Jeesukseen eikä Jumalan. Entä uskovatko he koululaisjumalanpalvelusten tarpeellisuuteen? Sitä ei uskalleta kysyä.
Tosin Gallup Ecclesiasticassa (2022) oli kysytty koko väestön suhtautumista ”seurakunnan edustajan pitämään päivänavaukseen kouluissa”. Vain vähemmistö, 45 prosenttia, suhtautui myönteisesti. Erityisesti 30-39-vuotiaiden ikäryhmässä niihin suhtauduttiin kielteisesti.
Jos päivänavauksiinkin suhtaudutaan kriittisesti, on todennäköistä, että kirkkojumalanpalveluksiin kouluajalla suhtaudutaan vielä kriittisemmin.
Niinpä kuntavaaleissa ja kuntien koulutoimessa onkin syytä nostaa esille tämä Opetushallituksen ohje; “Opetuksen järjestäjä voi päätyä myös siihen, ettei koulun työsuunnitelmassa määriteltynä työaikana järjestetä uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia.” (Opetushallitus-3903-2022.)
Päiväkotilasten ja koululaisten vanhemmilla herääkin kysymys, miksi Suvivirsi koulun kevätjuhlassa ei riitäkään, vaan lisäksi tarvitaankin ”kevätkirkko” eli ev.-lut. jumalanpalvelus kirkossa? Miksi pääsiäisen monipuolinen käsittely koulussa ei riitä, vaan tarvitaankin vielä ”pääsiäiskirkko” eli ev.-lut. jumalanpalvelus kirkossa?
Vanhempien lisäksi myös opettajat ovat alkaneet kysyä asiasta hyvin käytännönläheisesti työtehtäviinsä liittyen.
Perustuslakivaliokunnan päätöksen mukaan uskonnolliselle tilaisuudelle pitää järjestää rinnakkainen, kaikille sopiva katsomuksellisesti neutraali ohjelma, koska kenenkään ei tarvitse osallistua uskonnonharjoittamiseen.
Tästä seuraa, että henkilökunnan pitää kaikille yhteisen kevätjuhlan lisäksi valmistella ja toteuttaa keväinen rinnakkainen ohjelma oppilaille, jotka eivät osallistu ev.-lut. jumalanpalvelukseen ”kevätkirkossa”. Ja valmistella ja toteuttaa varhaiskeväinen ohjelma heille, jotka eivät osallistu pääsiäiskirkkojumalanpalvelukseen kouluajalla. Niin kuin opettajilla ei olisi muutakin tekemistä!
Koulupäivään liitetty jumalanpalvelus aiheuttaa myös sen, että koulun pitää aina kysyä vanhemmilta, kumpaan ohjelmaan lapsi osallistuu, jumalanpalvelukseen vain rinnakkaiseen, kaikille sopivaan ohjelmaan, ja laatia sen mukaiset oppilaslistat sekä valvoa, että oppilaat osallistuvat heille ilmoitettuun vaihtoehtoon. Onko tässä mitään järkeä?
Eikö tunnustuksellinen uskonnonharjoitus, kuten rukoilu ole henkilökohtainen ja intiimi asia? Eivätkö uskonnolliset tilaisuudet lapsille ole nimenomaan kodin ja mahdollisen seurakunnan asia? Eiväthän ne edes kuulu lain mukaan eivätkä opetussuunnitelman ja varhaiskasvatuksen perusteiden mukaan kunnan palkkaamien opettajien ja varhaiskasvattajin työtehtäviin.
Nyt on aika ottaa kunnissa oikeudellisesti helppo selkeyttävä askel: Koulut ja päiväkodit ovat uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitoutumattomia ja niiden opetus ja kasvatus ovat sitouttamatonta.