Heta Saxell

 

Pienten lasten kanssa olemisessa on se riemastuttava puoli, että joutuu oikeasti miettimään mitä puhuu ja varsinkin mitä vastaa, kun toinen osapuoli kysyy mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Lapsen tapa katsoa ja ihmetellä maailmaa on virkistävä, kun sitä vertaa aikuisten kangistuneisiin ajattelutapoihin. Milloin olet viimeksi yhden ruokailun aikana miettinyt ja kysynyt seuraavia asioita: miksi käärmeet sihisevät? Miten Hämähäkkimies voi syödä, kun sen suu ei näy? Miksi ihmiset osaavat katsoa kieroon?

 

Joihinkin kysymyksiin auttaa tietosanakirja (juu-u, meidän perheessä edelleen on paksut tietosanakirjat alahyllyllä lasten ulottuvissa ihan muutakin varten kuin pitämään kirjahyllyä pystyssä), mutta toisia täytyy tosissaan pohtia.

 

Olen kyllä huomannut itsessäni myös (huolestuttavan) sensuroijan. Välillä kun luemme kirjoja, huomaan hyppääväni yli suoran uskonnolliset asiat, joita varsinkin vanhoissa saduissa tulee esiin. Vähän hävettää, mutta yritän ilmeisesti välttyä vaikeilta selityksiltä, joita innokas neli–viisivuotias takuuvarmasti esittäisi.

 

Elävänä mielessäni on vuosien takainen au pair -lapseni esittämä kysymys: ”Heta, onko jumala ihminen?” “Ei se nyt oikeastaan ihminen ole”, vastasin. Viisivuotias kysyjä mietti hetken ja jatkoi: ”Onko jumala sitten eläin?” Menin aika hiljaiseksi. Vastaukseni, että ei se jumala nyt eläinkään ole, ei kelvannut kysyjälle, joka tietysti jatkoi, että mikä se jumala sitten on? Siihenpä en viitsinyt suoraan vastata, kun en ollut varma lapsen vanhempien näkemyksistä. Taisin vastata raukkamaisesti, että kysy äidiltäsi.

 

Sensuuri iskee yllättävissä paikoissa. Peppi Pitkätossua lukiessamme vähän nieleskelin lukiessani, että ”äitini on enkeli ja isä neekerikuningas”. Tämän vielä sisäinen sensuroija päästi läpi pitkin hampain, tosin vaikeus tässä koski lähinnä tuota n-sanaa. Toisessa kohtaa lapsi keskeytti ja kysyi, että mikä on alkuasukasprinsessa? Päiväkodissa olivat lukeneet Peppiä ja siellä puhuttiin alkuasukasprinsessasta, kun taas kotona löytyvässä vanhassa Pepissä luki neekeriprinsessa. Oliko sensuuri iskenyt myös päiväkodin täteihin vai jopa kustantajan uusintapainoksiin? Tämä on vielä selvittämättä, kuten myös oma suhtautumiseni asiaan.

 

Toisaalta voisi ajatella, että kun välttelemäni uskonnolliset asiat tulevat satukirjojen kautta esiin, niiden käsittely olisi yhtä lailla luontevaa kuin muidenkin mörköjen, lohikäärmeiden ja keijujen kohdalla. Mörköjä tai kummituksia ei ole olemassa, mutta toisaalta taas mikä onkaan hellyttävämpää kuin pieni lapsi, joka silmät loistaen selittää nähneensä tontun tai sen kummituksen. Lapsen silmistä näkee niin selvästi, että hän näkee elävästi edessään kertomansa asian. Mielikuvitus on mahtavaa! Vaikeus ehkä tuleekin siitä, että toisessa yhteydessä toiset aikuiset puhuvat niistä meidän perheelle mielikuvitusta olevista asioista totena. Ajattelen, että alle kouluikäiselle on hämmentävää kohdata ristiriitaisia asioita ja vaikka kuinka selittää, että toiset ajattelevat ja uskovat näin ja me taas näin, eikö se ole hämmentävää? No, tämä on varmaan hätävarjelun liioittelua omalta osaltani, mutta silti meidän lapset eivät lähteneet päiväkodin kanssa pääsiäiskirkkoon.

 

Voisi olla tosin ihan mielenkiintoista nähdä, miten päiväkoti-ikäisten pääsiäiskirkossa tämä uhrikuolema-asia selvitetään, mutta en ainakaan vielä aio lapsiani sinne kokeilun nimissä viedä. Korvaavaa ohjelmaa ei monista ihan hyvistä keskusteluista huolimatta päiväkodissa oltu järjestetty tämänkään kirkkokäynnin ajaksi. Ehkä jo ensi jouluna asia on paremmalla tolalla, toivon mukaan.