Iloa himosta

Jos jatkuvan turhautumisensa sietää, löytää Himon ilon provokaatioiden välistä kuitenkin myös paljon kiinnostavia ajatuksia. Ja se saa minut pohtimaan tulkintaani vielä uusiksi.

Filosofi Timo Airaksisen Himon ilo – ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta (Bazar, 2021) on hyvin haastavaa, mutta häiritsevällä tavalla myös kiinnostavaa luettavaa. Teos päättää kirjoittajansa mukaan hänen trilogiansa suomalaisten arvojen (ainaisesta) kriisistä. Edellisten kirjojen käsitellessä uskontoa ja ikääntymistä, nyt aiheena ovat seksi ja seksuaalisuus.

Kirjoittaja kuvaa aihepiiriä monesta suunnasta, joita yhdistävät filosofeille tyypillinen voimakkaasti oikeassa olemisen positiosta tuleva ilmaisutapa sekä selkeä haluttomuus olla ymmärtämättä, miten maailma muuttuu. Kirjan tyylilajina on luentomaisuus, samankaltaisessa muodossa, kuin mitä esimerkiksi Richard Dawkins suosii, mutta Airaksisella on selkeästi enemmän pyrkimystä huumoriin ja yleisönsä viihdyttämiseen.

Aiheiden kirjo on sinällään laaja. On asiaa avioliitoista, ikääntymisestä ja seksistä, homoista ja heteroista, moninaisuudesta, häpeästä, hyvästä ja huonosta seksistä, digitaalisuudesta, ja niin edelleen. Mutta kovin pinnallisesti. Kautta linjan lukijasta tuntuu siltä, että terävänä argumentoijana aiemmin näyttäytynyt Airaksinen on jotenkin eksyksissä aiheensa kanssa.

Siinä, missä moni muu filosofi nauttisi asioiden monimutkaisuuden tuomista pohdintahaasteista, kirjoittaja tyytyy nyt ohittamaan asiat lukuisilla olankohautuksilla, kuten ”Moniavioisuus tietysti mutkistaa kuvausta, mutta antaa sen olla.” Sanaa ”polyamoria” viljellään systemaattisesti väärin. Sama koskee uskonnon ja seksuaalisuuden hankalaa suhdetta, jonka Airaksinen kuittaa lähinnä rakentamalla olkiukkoja, vaikka on osoittanut pystyvänsä paljon syvempäänkin analyysiin.

On vaikea sanoa, pyrkiikö Airaksinen kirjallaan olemaan muodikkaasti provosoiva trolli, vai yhtä muodikkaasti setämies, joka aidosti ylpeilee mutu-argumentoiduilla linjauksillaan aiheeseen. Valittu kirjallinen tyyli tukee vahvasti jälkimmäistä tulkintaa – siinä missä monet letkautukset ja yleistykset toimisivat mainiosti lavalla olevasta nojatuolista käsin, ne ovat filosofin kirjoittamassa kirjassa lähinnä vaivaannuttavia. Jos pidit Seppo Hyrkäksen sovinistihuumorista 1990-luvulla, kuulut luultavasti tämän teoksen keskeisimpään kohderyhmään. Jos et, kannattaa valita luettavaksi mieluummin vaikkapa Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet (2021), joka sanoo yhtä ja toista myös monogamiasta.

Jos jatkuvan turhautumisensa sietää, löytää Himon ilon provokaatioiden välistä kuitenkin myös paljon kiinnostavia ajatuksia. Ja se saa minut pohtimaan tulkintaani vielä uusiksi, sillä voi olla, että juuri tämä yhdistelmä, jossa ei mennä vaikeisiin kysymyksiin tai identiteettipolitiikan vaatimaan pikkutarkkaan terminologiaan, mutta silti ainakin välillä haastetaan perinteisiä arvoja ja oletuksia, toimii matalan kynnyksen tuuppauksena lukijakunnalleen miettiä asioita hiukan lisää. Kylmäksi Himon ilo ei ainakaan lukijaansa jätä, se on varmaa.

J. Tuomas Harviainen

Kirjoittaja on tietokäytäntöjen apulaisprofessori ja yksi Seksologisen aikakauskirjan päätoimittajista.

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2021.