Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Milloin huomasin olevani uskonnoton?
Vapaa-ajattelijain Liitto ry / 5.1.2022
Milloin huomasin olevani uskonnoton? Käännän asian toisin päin eli sanoisin, että en ole koskaan tuntenut olevani uskonnollinen.

Minä olen varmaankin perinyt uskonnottomuuden geeneissä. Sukututkimuksessa en ole löytänyt yhtään pappismiestä 1264 suoran esivanhempani joukosta. Tosin se kertoo jo vähän siitäkin, että kauhean korkeasti koulutettua väkeä ei esi-isistä löydy. Ihan tavallisia torppareita, piikoja ja renkejä sekä tehdastyöläisiä on suku täynnä. Jotkut esivanhemmistani eivät ole juurikaan saaneet merkintöjä osallistumisesta kirkollisiin menoihin, ja olen varma, että se on luonut kitkaa papin ja kyseisen yksilön välillä.

Osalle esivanhemmistani on kirkonmies merkinnyt heti syntymämerkinnän kohdalle sanan ”äpärä”, joka tarkoittaa sitä, että lapsen äiti on harrastanut seksiä ja tullut raskaaksi ilman, että kuvioissa on mukana aviomies tai edes kihlattu. Tämän jälkeen, silloin kun sukunimiä ei vielä ollut juurikaan käytössä, lapsen koko eliniän hänen äitinsä tekemä synti on ollut kaikkien tiedossa, koska lapsi on saanut matronyymin (Maijantytär/Maijanpoika) patronyymin (Antintytär/Antinpoika) sijasta. Joskus tosin kirkonmies antoi armon käydä ja merkitsi lapsen Aataminpojaksi/tyttäreksi.

Äitini isä oli vapaa-ajattelija ja erittäin vakaasti uskonnoton. Vaarini ei tullut kirkkorakennukseen sisään edes häihin tai ristiäisiin. Vaari odotti ulkona, eikä meistä kukaan ihmetellyt asiaa, vaan se oli ihan normaalia. Vaarini sukulaisissa oli jonkun papin aiheuttamaa kärsimystä eli muistan kuulleeni 1918 vuoden tapahtumissa ilmiannosta ja siitä seuranneesta sukulaisen murhasta. Vaarini ei ollut silloin vielä edes syntynyt, mutta hänen vanhempiensa tuska todennäköisesti siirtyi vaarilleni ja vaikutti hänen arvomaailmansa kehitykseen.

Minun vanhempani erosivat kirkosta 1970-luvun alussa. He olivat silloin aika radikaaleja. Minä puolestani kävin koulussa uskonnon tunneilla (kuten silloin kaikki tekivät) ja pärjäsin loistavasti. Todistuksessa oli uskonnosta aina arvosanana kiitettävä. Kävin lapsena pyhäkouluakin, koska sieltä sai kivoja kultaisia tähtiä (niin helppoa on lahjoa lapsia 🙂 ). Minusta uskontotuntien tarinat olivat monesti kivoja, mutta mitä enemmän niitä tutkittiin, sitä enemmän tuli mieleeni, minkä logiikan mukaan tarinat etenevät? Tai mikä on se logiikan puute? Muistan jo ihan ensimmäisillä uskontotunneilla ihmetelleeni, miksi ihmisen pitää muka rukoilla? Mitä järkeä siinä on? Ja mikä se synti on? Ja miksi vastasyntynyt lapsi on muka syntinen? Eihän se ole vielä edes tehnyt mitään muuta kuin syönyt ja kakannut.

Teini-ikäisenä 1970-luvulla pohdin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Seurasin esimerkiksi Nelson Mandelan kamppailua apartheidin lopettamiseksi ja tajusin tilanteen epäoikeudenmukaisuuden. Monissa uskonnoissakin puhutaan valituista ihmisistä, jotka ansaitsevat jotain parempaa kuin mitä joku toinen ihmisryhmä. Miksi siis on uskonnon hyväksymää ja kannustamaa eriarvoisuutta? Miksi monissa uskonnoissa naiset katsotaan jotenkin huonommiksi ihmisiksi kuin miehet? Tässä arvomaailmassa on jotain pielessä, totesi teini-ikäinen Anne.

Milloin huomasin olevani uskonnoton? Käännän asian toisin päin eli sanoisin, että en ole koskaan tuntenut olevani uskonnollinen. Se, että huomasin ajattelevani valtavirran vastaisesti, tuli jo siellä koulun alkaessa.  Vapaa-ajattelun aate on ollut tietoisuudessani koko elämäni ajan vaarini vaikutuksesta, ja minulle uskonnottomuus on aina ollut normaalia. Minulle uskonnolliset ihmiset ovat olleet jotenkin erilaisia ja hyvin kiinnostavia. Vuosien kuluessa olen tullut siihen johtopäätökseen, että uskolla ja logiikalla ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa. Siksi en yleensä enää juurikaan keskustele uskovaisten kanssa elämän peruskysymyksistä. Se on turhaa. Kumpikaan tuskin muuttaa mieltänsä keskustelun seurauksena.

Teininä  selitin kysyttäessä luokkakavereille, mikä on vapaa-ajattelija. He eivät olleet kuulleetkaan asiasta. Aate oli heidän mielestään hyvin radikaali ja ehkä jotenkin vähän uhkaavaa ja epämukavakin. He ihmettelivät, miten niin joku ei kuulu kirkkoon? Ja tietenkin he kysyivät, onko minut kastettu (on). Minä olen muuten käynyt  rippikoulua kahteen otteeseen, ja minut on vihdoin konfirmoitu vajaa 30-vuotiaana, kun minulle oli tulossa kummipoika. Olen kyllä ollut aika huono kummi uskonnollisissa asioissa.

Vanhemmiten minua on alkanut ahdistaa kirkolliset menot, joihin on ”pakko” osallistua. Kirkollisissa toimituksissa en ole edes rukoilevinani  pää kumarassa vaan pidän pääni pystyssä. Teen muutenkin valintoja perustuen uskonnottomuuteen (tai muuhun minulle tärkeään moraaliseen seikkaan), kuten esimerkiksi, mihin laatikkoon laitan kierrätysvaatteet ja mistä yrityksestä hankin tiettyjä palveluja tai tavaroita. Tämä pätee jopa matkustamiseen: meillä ei matkusteta maahan, jossa vaimon pitää olla hiljaa ja kulkea kolme metriä miehen perässä.

Toisaalta matkustellessa käyn mielelläni kirkoissa. Yritän nähdä kirkkorakennuksen esimerkiksi 1800-luvulla eläneen ihmisen silmin ja kuvitella, miltä hänestä on tuntunut tulla valtavaan, korkeaan rakennukseen, jossa on värikkäät lasimaalaukset. Tämä kirkkoinnostukseni johti minut kerran Istanbulissa siihen tilanteeseen, että Sinisen moskeijan näkemisen sijasta minut yritettiin käännyttää islamin uskoon, kun tilaisuus, jonka piti olla historian luento, muuttuikin kolmen minuutin kuluttua käännytystilaisuudeksi. Jäi Sininen moskeija näkemättä, kun jonkun ajan kuluttua kohteliaasti, mutta erittäin päättäväisesti mieheni seuratessa marssin ulos rakennuksesta.

Olen tehnyt aikuisikäni töitä kuljettamalla taksia ja tilausajobussia. Suurimman osan aikaa olen ollut yrittäjä. Olen tavannut luultavasti jokaisen ihmistyypin ja ammatin edustajan, jota maa päällään kantaa. Kyydissä on ollut poliitikkoja, näyttelijöitä, urheilijoita, artisteja, tieteen ammattilaisia, yritysjohtajia ja kerran jopa 10 kreikkalaista pappia. Vanhin pappi oli yli 90-vuotias, ja rikoin lievästi liikennesääntöjä viedäkseni huonojalkaisen miehen mahdollisimman lähelle Temppeliaukion kirkkoa, jotta hän pääsi tutustumaan tuohon Helsingin nähtävyyteen.

Yleensä uskonto tai sen puute ei vaikuta työelämässäni mihinkään, mutta joitakin vuosia sitten islaminuskoisesta maasta kotoisin olevat miesasiakkaat eivät suostuneet tulemaan minun kuljettamaani tilausajobussiin. Syynä oli se, että olen nainen. Saimme asian ratkaistua niin, että heitä ajoi naapurifirman mieskuljettaja. Seurueen suomalainen isäntä oli seuraavana päivänä vähän hämmentynyt, kun kuuli, mitä lentokentällä oli tapahtunut. Ja minä en ollut seuraavana päivänä kuljettajana, vaikka tilanne ehkä vähän houkutti.

Jos miettii, kuinka paljon uskonnon merkitys on vähentynyt suomalaisten elämässä viimeisten 50 vuoden aikana, niin uskon, että kehitys jatkuu samansuuntaisena edelleen. Haluaisin nähdä mediassa enemmän juttuja siitä, miten uskonnottomat juhlat on järjestetty arvokkaasti ja juhlallisesti. Ehkä joskus suurin osa juhlista järjestetään uskonnottomasti ja sitä pidetään normaalina. Suunta on oikea.

Anne-Marie Front
yrittäjä

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2021.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry