Deborah Feldman: Unorthodox. Näin hylkäsin hasidijuutalaiset juureni. Englanninkielisestä alkuteoksesta Unorthodox – The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 339 sivua. Tammi.

Suoratoistopalvelu Netflixin hasidijuutalaisuutta kuvaava minisarja Unorthodox oli eräs viime vuoden puhutuimpia ja kiitetyimpiä tapauksia niin näyttelijöiden työskentelyn kuin käsikirjoituksen osalta. Katsojat saivat seurata nuoren naisen pakomatkaa New Yorkin Williamsburgista Berliiniin ja hapuilua uuden elämän alussa taustallaan menneisyyden raskaat kokemukset Sarja oli osittain järkyttävä, mutta myös silmiä avaava. Sarja perustui Deborah Feldmanin (s. 1986) omaelämäkertaan vuodelta 2012, ja nyt tämä kehuttu teos on ilmestynyt myös suomeksi.

Feldman kertoo oman elämäntarinansa New Yorkin Williamsburgin hasidijuutalaisessa Satmar-yhteisössä aina lapsuuden kouluvuosista ahdistavaan avioliittoon, äidiksi tulemiseen ja yhteisöstä lähtemiseen. Yksinkertaisten hasidien voi todeta olevan eräs ortodoksijuutalaisuuden suuntauksista, ja liike syntyi 1700-luvulla Itä-Euroopassa. Nykyisin hasideja asuu pääasiassa Yhdysvalloissa ja Israelissa, ja hasidit muodostavat 5 % koko maailman juutalaisista.

Teos on erittäin tarkka kuvaus hasideista ja heidän harjoittamistaan tavoista. He harjoittavat erittäin tarkasti jo ennen holokaustia Euroopassa elossa olleita perinteitä: miehet käyttävät otsakiharoita, naiset ajelevat päänsä kaljuiksi ja käyttävät peruukkia, molemmat sukupuolet noudattavat perinteistä pukeutumista.

Kuten kirjoitimme, hasidijuutalaisuus on pieni ja aivan omansa 1700-luvulla Itä-Euroopassa syntynyt juutalaisuuden lahko. Feldman kasvoi New Yorkin Williamsburgissa satmar-hasidilaisessa yhteisössä. Sen perusti v. 1904 natsien keskitysleiriltä pelastunut ja New Yorkiin matkustanut rebbe (rabbi) Joel Teitelbaum. Hän nimesi sen kotikaupunkinsa Satmarin mukaan.

Vaikka hasidijuutalaisuus onkin ”pakottamatonta” ja liberaalia, leimaa Feldmanin kasvuyhteisöä tiukat Tooran moraali- ja siveyssäännöt. Satmar-hasidilaisuus on ultraortodoksista. Myös tiukasti vain omassa yhteisössä pysyttäytyminen on kosher. Assimilaatio on kirosana ja synti.

Edes Israelissa ei saa käydä yhteisöstä erottamisen uhalla. Kieli on jiddish, jota toisinaan on kutsuttu myös saksanhepreaksi, koska se koostuu niin hepreasta, saksasta, venäjästä kuin puolastakin. Jiddishin kieltä on pyritty elvyttämään Israelissa myös hasidiyhteisöjen ulkopuolella, koska uutta valtiota rakennettaessa jiddish koettiin ”gettojen kieleksi”. Nyttemmin kiinnostus jiddishiin on herännyt myös hasidiyhteisöjen ulkopuolella.

Mutta toisin on Williamsburgissa. Englantia opetetaan vasta lukiossa ja vain lain pakottama vähimmäismäärä. Mutta englanti, epäpuhdas kieli, myrkyttää sielun. Feldman opetteli omin päin lukemaan englanninkielisiä kirjoja. Salaa, nimittäin muu kuin juutalainen kirjallisuus oli kielletty. Tytöt eivät lue käytännössä mitään ennen koulua. Kirjat kuuluvat miehille ja tytöt keittiöön. Koulussa rukouksissa kadutaan etukäteen päivän aikana tehtäviä syntejä. Koulua ei seuraa opiskelu. Eikä siitä hyötyä olisikaan, kun töitä ei ole luvassa muualta kuin yhteisöstä. Suku valitsee puolison. Koulutus ”tappaa sielun”. Naisilla on suunnilleen koiran virka.

Sukupuolet on erotettu tiukasti toisiaan. Kadulla kunnon hasidimies ei katso vastaan tulevaa hasidityttöä, vaan kääntää häveliäästi katseen muualle. Jos mies näkee naisesta ruumiinosan, jonka Toora määrää peitettäväksi, on se synti. Mutta koska nainen, joka ei itseään ole peittänyt, on kantava vastuun synnistä tuomiopäivänä. Naisilla on suunnilleen koiran asema.

Häätkin juhlitaan naiset ja miehet erillään. Hääparin tanssi tapahtuu metrin etäisyydellä niin, että vain sormenpäät koskettavat. Näin symboloidaan siveellisyyttä. Avioituneen naisen hiukset saa vain aviomies nähdä. Peruukki on satmar-hasidien huntu. Avioliitto tietty on vain lisääntymistä varten ja hasidit kostavatkin Hitlerille lisääntymällä kuin, hmm, no hasidit. Mies ei saa koskea vaimoonsa kahteen kuukauteen lapsen syntymästä. Kuukautisten jälkeen on pidettävä näpit erossa seitsemän päivää ja vielä täytyy naisen käydä erityinen päivän kestävä mikve-rituaalikylpy. Sitten vasta nainen on puhdas, ei enää ”nidda”, syrjään potkaistu. Ennen ”mikveä” edes ruokalautasta ei ole lupa ojentaa miehelle, eikä mies saa nähdä vaimostaan mitään paikkaa paljaana. Naisen osa on kurja ja onnistumista mitataan jälkikasvun määrällä.

Toukokuussa Israelin itsenäisyyspäivänä satmar-hasidit lähtevät Manhattanille sionisminvastaiselle mielenosoitusmarssille Israelin valtiota vastaan. Niin, Israelin valtio edustaa hasideille sionistien kapinaa, ja mikään ei olisi näille mieluisampaa kuin Israelin tuhoutuminen. Vanhurskaan juutalaisen kuuluu odottaa messiasta, eikä tämän kuulu ottaa miekkaa käteen ja hoitaa asiaa itse. Hasidimiehet tosiaan kantavat kylttejä, joissa lukee ”Tuhotkaa Israel”! Sionismi on siis kuolemansynti.

Holokaustiin hasideilla on myös omalaatuinen näkemys. Sympatian lypsäminen loukkaa kaikkia siinä menehtyneitä juutalaisia, eikä nämä kuolleet sitä varten, että siionistit pääsisivät vallan kahvaan. Siionistit kun eivät nähneetkään keskitysleirejä. Päinvastoin, siionistit käännyttivät Israelista sinne pyrkineitä sivistymättömiä Euroopan juutalaisia. Sinne piti saada valistuneita ja kouluja käyneitä juutalaisia. Hasidilapsille muuten opetetaan mielenkiintoisesti, että Jumala lähetti Hitlerin rangaistukseksi juutalaisille, koska nämä olivat valistaneet itseään ja assimiloituneet, olivat fraj jiden. Jokaikinen kärsimys on Jumalan mittaama ja laskema. Assimilaatio on paha synti.

Lapset saavat tietää, että heidän kaikkien sielut olivat Siinai-vuorella, kun Toora annettiin heille. Feldman ihmetteli nuorena, miksi hänen pitäisi totella kaikkia sen sääntöjä, kun hän ei itse ollut paikalla, eikä myöskään silloin, kun ensimmäinen rebbe päätti, että punaista ei saa pukea päälle, eivätkä englanninkieliset kirjat ole kosher. Eikä hasiditytöt edes saa lukea Tooraa. Ja niin edelleen.

Deborah Feldman hylkäsi vähitellen hänelle indoktrinoidut uskonnolliset arvot, säännöt ja hasidikulttuurin. Hän ymmärsi jo nuorena, että ei olekaan mitään Hasemin (jumalan) langettamia vitsauksia, vaan pelkkiä satunnaisia luonnonoikkuja. Onnettomuudet ovat sattumia, eivät rangaistuksia.

Toisin kuin populaaripsykologiassa uskottiin vielä 1950-luvun kasvatusoppaissa, niin lasten rankaiseminen ei tuota mitään hyvää. Feldmanin teosta voidaan lukea myös voimakkaana lasten oikeuksien puolustuksena. Uhri on aina lapsi, niin Feldmanin tapauksessa kuin myös niissä suomalaisissa taloissa ja puutarhoissa, joista lapsen itku ei kantaudu ulos.

Yki Räikkälä ja Eero K. V. Suorsa

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2021.