Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Leena Muranen — minun vapaa-ajatteluni
Vapaa-ajattelijain Liitto ry / 14.8.2021
En enää muista ensimmäisen baari-iltani aihetta, mutta muistan tunteen siitä, kuin olisin jollain tapaa löytänyt omieni pariin. Tuntui vapauttavalta puhua kriittisesti uskonnoista ja uskonnollisuudesta ilman ympärille laskeutuvaa kiusaantuneisuutta.

”Lähdetkö mun kanssa vakoilukeikalle vapaa-ajattelijain baari-iltaan? Se on tällä viikolla”, kysyi opiskelutoverini, joka oli laillani sosiaalipsykologian kandivaiheen opiskelija, mutta kunnostautunut Helsingin yliopistolla myös uskontotieteiden parissa. ”Oon varma, että ne on ihan samalla tavalla ”uskovaisia”, kuin ketkä tahansa muutkin, joita kutsuvat itse uskovaisiksi”, hän julisti.

”Kuulostaa hauskalta, joo voin mä lähtee”, tai jotain sinne päin muistan sanoneeni.

Oli syyslukukausi vuonna 2015 ja olimme molemmat juuri aloittaneet aiheiltaan uskonnollisuutta jollain tapaa sivuavat kanditutkielmamme. Omassani tarkastelin sitä verkostomarkkinoinnin ja brändiuskollisuuden viitekehyksestä käsin. Molempia kiehtoi uskonnollisuus ja se, mitä se oikeastaan on. Olin koko ikäni ollut varsinaista uskoa vailla, mutta vapaa-ajattelijoista kuulin ensimmäistä kertaa, enkä ollut koskaan kokenut uskonnottoman identiteettiäni joksikin, jonka oikeuksia pitäisi ajaa tai penätä.

Synnyin Tampereella 1986, mutta kasvutaipaleeni kulki ”jämäkän metsän ja sinertävän vaaran” varjossa Koillismaan Kuusamossa. Äitini oli Tampereelta lähtöisin, eikä koskaan tottunut syrjäiseen ja hänen nähdäkseen monella tapaa takapajuiseen paikkakuntaan, joka sijaitsi ”Jumalan selän takana”. Siihen nähden, että Jumala oli näin pois päin kääntynyt, olivat kuusamolaiset suhteellisen uskonnollista väkeä. Muistan sen vaikuttaneen elämääni varhaislapsuudesta alkaen. Ei vain perusevankelisluterilaisuus, vaan myös lestadiolaisuus, helluntailaisuus sekä jehovantodistajuus nivoutuivat osaksi elämäntarinaani niin lapsuuden kesäleirien ja kaiken nuorisotoiminnan kuin koulumaailman ja -kavereiden kautta.

Ateistisesta ja kirkkoon kuulumattomasta isästäni huolimatta minut oli kirkkoon kastettu ja vanhempani papin aamenella avioliittoon siunattu. Vaikka isä sai viisilapsisen pesueensa vakuutettua Jumalan olemattomuudesta, ei hän tai äitini olleet syvempiä yhteiskunnallisia rakenteita tai kulttuurisia tapoja muovaamaan pyrkiviä ihmisiä. Isä oli tiedonjanoinen, mutta avoimen mielen sijaan haki usein tietoa vain ennakkokäsityksiään pönkittämään ja sulki niiden kanssa ristiriidassa olevat ajatukset pois tai mitätöi ne. Ateismi tapahtui ainoastaan kirkosta eroamalla sekä lukemattomia uskontoa, Jumalan olemassaoloa sekä kirkon asemaa koskevia keskusteluja lähinnä perhepiirissä ja ystävien kanssa käyden.

Ollessani noin 4–6-vuotias naapurissamme asuva harras helluntalainen perhe halusi viedä minut ja pikkuveljeni joka viikonloppu Perhepysäkiksi kutsuttuun tilaisuuteen Kuusamon keskustaan. Tapahtumassa oli kahvi- ja mehutarjoilu leivonnaisineen, minkä muistankin olleen käytännössä ainoa motivaatio tilaisuuteen osallistumisellemme. Siksi sisältönä olleet nukketeatteriksi sovitetut Raamatun tarinat tuntuivatkin niin puuduttavilta. Isä salli osallistumisemme, vaikka itse tunsikin inhoa toimintaa kohtaan: ”Tuskinpa teistä mitään uskovaisia silti tulee.”

Isältä arvelenkin omaksuneeni vahvan uskonnottoman identiteetin, jonka hän itse koki läpäisemättömäksi ja horjumattomaksi. Jollain tasolla myös tiesin tuottavani pettymyksen, mikäli minusta tulisi ”uskovainen”, joten kiinnittyminen ateismiin oli entistä tärkeämpää.

Historiasta ja kulttuurista suuresti jo lapsena kiinnostuneena muistan kuitenkin koulussa kasvaneeni ymmärtämään Raamatun tarinat osana elettyä elämää. Esimerkiksi joka pääsiäisenä tv:stä katsomani Jeesuksen viimeisiä vaiheita kuvaavat dramatisoinnit kietoutuivat osaksi sitä todellisuutta, josta koulussa uskonnontunneilla puhuttiin. Niistä tuli Avaran luonnon tapaan dokumentteja, joille löytyi varmistus koulukirjoista oppimalleni. Koko ympäröivä kulttuuri tuntui puhuvan samaa totuutta: Jumala ja Jeesus ovat olemassa. Ilman isältäni saamaa varmuutta olisin helposti voinut kasvaa ymmärtämään ympäröivän todellisuuden täysin eri tavoin. Tästä syystä ymmärrän hyvin tapaluterilaisuutta osana kulttuurin ylläpitämää sosiaalista todellisuutta.

Ikäluokkani tavoin menin rippikouluun, joka tuolloin tuntui kyseenalaistamattomalta osalta koulutaivalta. Vaihtoehtoja en tullut edes ajatelleeksi. Prometheus-leiristäkin kuulin ensimmäistä kertaa vasta lukioon Tampereelle muuttaessani ja ihastellessani luokkatoverini pyöreää, kalevalamaista kaulakorua. Muistelen minulle kerrotun, että rippikoulu antaa luvan naimisiinmenoon (”naimalupa”), mikä antoi 14-vuotiaalle validin syyn oppijakson suorittamiseksi. Riparin kahlasin vaivoin ja haluttomasti läpi, ja kun konfirmaatio oli ohi, pyysin isältäni lupaa erota kirkosta hänen laillaan. Suureksi yllätyksekseni lupaa eroon ei kuitenkaan suotu. ”Kasvahan täysikäiseksi ja päätä sitten itse, mitä haluat tehdä”, isä sanoi. Evlutjäsenyys oli hänellekin siis neutraali oletusarvo, mikä on yleistä kristillisyyden kyllästämässä kulttuurissamme. Mielenosoituksellisesti marssinkin kirkkoherranvirastoon heti 18. syntymäpäivänäni kesällä 2004 ja erosin perinteiseen tapaan lomakkeella siitä huolimatta, että eroakirkosta.fi oli avattu jo vuotta aiemmin. Melkein petyin, kun minua ei kuulusteltu eroon liittyvistä kysymyksistä, kuten isääni oli tehty vielä 80-luvulla, sillä olisin mielelläni tehnyt niistä selkoa.

Muistan ensimmäisestä vaparien baari-illastani lähinnä sen, mikä tuntuu olevan puolittain vitsi, puolittain kipeä totuus: hämyinen, kokoontumiselle varattu Gastropub Nordicin max. 20 henkeä vetävä kabinetti oli täyttynyt keski-ikäisistä, miespuolisista diplomi-insinööreistä ja muista nörtähtävistä ukkeleista, jotka innostuivat silminnähden saatuaan uusia naamoja mukaan – ja vieläpä nuoria naisia! Nykyisin ymmärrän yhä selkeämmin, kuinka harvinaista tuo on.

Ei vain vapaa-ajattelijoilla, vaan koko yhdistyssektorilla on vaikeuksia saada mukaan toimintaan uusia ja erityisesti nuoria jäseniä, ja haaste on yhä ratkaisematta. 34-vuotiaana olen yksi yhdistyksen nuorimmista aktiiveista. Yhdistystoiminta ei kaiketi byrokraattisuudessaan ja hitaudessaan vedä nuoria puoleensa ja myönnän itsekin kokevani sen juuri siitä syystä etäännyttäväksi. Sekularismin saatetaan myös kokea etenevän ilman aktiivista työtä sen eteen. Monessa mielessä uskonnottomuuden edistäminen rinnastuukin feministiseen liikkeeseen, jonka moni mieltää jo turhaksi ja maailman kyseiseltä osin valmiiksi. Työtä on silti vielä tehtävänä. Yhä edelleen monen on muun muassa vaikea tunnustautua julkisesti uskonnottomana saati aktiivisena sellaisena.

En enää muista ensimmäisen baari-iltani aihetta, mutta muistan tunteen siitä, kuin olisin jollain tapaa löytänyt omieni pariin. Tuntui vapauttavalta puhua kriittisesti uskonnoista ja uskonnollisuudesta ilman ympärille laskeutuvaa kiusaantuneisuutta ja turhauttavia vastaväitteitä. Kun opiskelutoverini jo teki lähtöä nähtyään mielestään tarpeeksi, minä sanoinkin: ”Taidan jäädä istumaan vielä hetkeksi.”

Jo varhain huomasin, että monet yhdistyksen jäsenistä olivat turhautuneita ja vihaisia vanhempia, joiden perusoikeuksia tultiin kasvatuslaitoksissa rikkoneeksi alinomaan. Myöhemmin minusta tuli itsekin sellainen, sillä kun lapseni aloittivat päiväkodin syksyllä 2019, huomasin konkreettisesti, mihin yhdistystämme tarvitaan. Näin minusta tuli pitkällisen suostuttelun jälkeen Tampereen yhdistyksen jäsen ja melko vastikään myös osa hallitusta. Tälläkin hetkellä taistelen päiväkotimme kanssa kuntatasoisesta ongelmasta, joka koskee sitä, millaisessa roolissa seurakunta voi enää nykypäivänä olla varhaiskasvatuksessa läsnä.

Asiat etenevät aktiivisten, tiedostavien kansalaisten ja alituisen valittamisen avulla. Vapaa-ajattelijain Liitolla on tässä maassa edelleen paikkansa, vaikka sekularismi ilahduttavasti eteneekin.

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2021.

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry