Uskonnoton kristillisessä yhteiskunnassa

Kirkko on ominut juhlapäiviä mutta tekee myös diakoniatyötä – lue pohdintaa kirkon vaikutuksesta yhteiskuntaan.

Suomi on kristillinen valtio. Tämä on yleinen lausuma, joka on suurelta määrin totta: yhteiskunnan oikeustaju nojaa paljolti kristillis-luterilaiseen arvomaailmaan, puhumattakaan siitä, että elämän keskeiset siirtymävaiheet kastejuhlasta avioliittoon ja hautajaisiin ovat vahvasti kirkon hallinnassa.

Tavallisesti tätä ajatusketjua ei kuitenkaan seurata pidemmälle, vaikka onkin selvää, että kirkko on loppujen lopuksi jotain muuta kuin arvojärjestystä ja käyttäytymisnormeja ylläpitävä instituutio. Kirkon uskonnollinen, hengellisyyteen liittyvä tehtävä tulee herkästi painettua taka-alalle, kun julkisessa puheessa keskustellaan kirkon yhteiskunnallisesta roolista ja diakoniatyöstä.

Kirkon harjoittama humanitaarinen työ edelleen on arvokasta, ja moni tämän yhteiskunnan tarjoama sosiaalisen avun ja tuen muoto on alkujaan ollut kirkollista diakonia- ja auttamistoimintaa. Tämä on tarpeellista tiedostaa myös silloin, kun kirkkoa kritisoidaan konservatiivisuudesta tai seksuaalivähemmistöjen kohtelusta: suomalainen yhteiskunta olisi varsin erilainen ilman kristillistä kirkkoa.

Kulttuuriselta kannalta katsottuna kirkon edustama kristillisyys taas näkyy monin vähemmän ilmeisin tavoin, kuten suhtautumisessa työhön tai – työttömiin. ”Joka ei työtä tee ei syömänkään pidä” -sanonta ilmentää hyvin vaikkapa nykyisen hallituksen harjoittamaa työllisyyspolitiikkaa. Sanonta löytyy Raamatusta, Paavalin kirjeestä tessalonikalaisille, ja sitä voi pitää malliesimerkkinä siitä, miten kontekstistaan irrotetut lauseet alkavat elää kulttuurissa omaa elämäänsä.

Omaa tietä etsimässä

En ole tässä yhteydessä kuitenkaan ruotimassa Raamatun käyttöä lyömäaseena. Näkökulmani on enemmän henkilökohtainen. Minua on viime aikoina pohdituttanut se, minkälaista on elää koulutettuna ja maallistuneena ihmisenä yhteiskunnassa, joka on niin läpikotaisin kristillisestä, siis uskonnollisesta, maailmankatsomuksesta osallinen. Mitä kristillisyys merkitsee minulle, ja miten sen läsnäolo on muokannut ymmärrystäni elämästä ja ihmisenä olosta?

Kun nuorena etsin kiihkeästi omaa viitekehystäni ja joukkoa, johon sopisin, espoolaisen seurakunnan nuorisotoiminta otti minut avosylin vastaan. Tapasin paljon mukavia, avoimia ja avarakatseisia ihmisiä, jotka eivät tehneet uskostaan erityistä numeroa; heille kristillisyys oli itsestään selvästi osa maailmankatsomusta. Moni oli ollut ”uskossa” lapsesta pitäen.

Jollain tapaa ehkä kadehdin näiden nuorten ja nuorten aikuisten uskonnollista vakaumusta, joka säilyi heidän elämänsä kantavana voimana mahdollisista epäilyksistä huolimatta. Omalla kohdallani uskonnollisuus tuntui aina enemmän tai vähemmän roolisuoritukselta, esitykseltä, jota esitin sopiakseni joukkoon. Luin Raamattua, ja opin argumentoimaan kristinuskon puolesta tavalla, joka ei missään nimessä läpäisisi tieteellisiä kriteerejä, mutta joka siinä seurassa kuulosti vakuuttavalta.

Mahdolliset ristiriidat uskonoppien ja oman ajatteluni välillä saatoin kuitata sillä, että ihmisen kognitiivinen kapasiteetti ei aina riitä ymmärtämään Jumalan tahtoa. Onnistuin näyttelemään tätä roolia melko suvereenisti, ja sain jopa arvostusta seurakunnan muilta jäseniltä. Kerron tämän siksi, että haluan korostaa kristinuskon ja seurakuntajäsenyyden sosiaalista merkitystä itselleni. Vaikka en saavuttanut uskonnollista vakaumusta oikeastaan missään vaiheessa, koin seurakunnallisen yhteyden kannattelevana ja turvallisena.

Myöhemmin, 2003 käymäni armeijan jälkeen, päädyin opiskelemaan Diakonia-ammattikorkeakouluun, joka silloin sijaitsi Diakonissalaitoksen yhteydessä Helsingissä. Halusin hankkia kirkollisen koulutuksen, koska siinä elämänvaiheessa evankelis-luterilainen kirkko näyttäytyi minulle vielä suopeana ja ystävällisenä työympäristönä. Tiesin toki esimerkiksi naispappeuteen ja homojen vihkimiseen liittyvistä ristiriidoista, mutta en antanut hälyäänten häiritä itseäni.

Ehkä alitajuisesti ajattelin, että jos vain esitän hyvää kristittyä tarpeeksi kauan, minusta lopulta tulee sellainen. Huomaan nolostuvani ajatellessani tuolloista itseäni; kuinka epävarma sitä osaakaan olla, ja miten pitkän tien voi joutua käymään oppiakseen seisomaan omilla jaloillaan? Muutaman vuoden päästä kuitenkin valmistuin. En mennyt kirkkoon töihin, vaan erilaisten mutkien kautta minusta tuli ensin vanhustenhoitaja, sitten kulttuurialan opiskelija ja lopulta väitöskirjatutkija.

Pitkän opintotaipaleen aikana olen lukenut paljon, tavannut lukemattoman määrän erilaisia ihmisiä, ollut mukana järjestöhommissa, matkustellut ja kirjoittanut. Osaan nyt määrittää paremmin suhteeni erilaisiin uskomusjärjestelmiin ja aatteisiin, ja näen myös selkeämmin, mistä ihmisen tarve uskoa johonkin uskonnolliseen auktoriteettiin juontuu.

Lähtökohtaisesti uskonto on nimenomaan auktoriteettiuskoa: uskomista ja luottamista korkeampaan, suurempaan voimaan, jolla on valtaa ohjailla ja vaikuttaa ihmiseen ja mahdollisesti koko näkyvään maailmaan.

Uskontoihin liittyy tavallisesti joitain symboleja ja pyhiä tekstejä, jotka viittaavat hengelliseen todellisuuteen ja jotka auttavat ylläpitämään uskovan ryhmän yhtenäisyyttä. Kristitylle ristin näkeminen johtaa ajatukset Jeesuksen uhrikuolemaan ja ylösnousemukseen, ja Raamattu todistaa Jumalan teoista historiassa. Kirkon tehtävänä on todistaa kristinuskon sanomasta sanoin ja sakramentein sekä hyviä tekoja tekemällä. Nämä asiat opitaan Suomessa viimeistään rippikoulussa, jonka käy arviolta 75–80 % ikäluokasta.

Pirstaleinen nyky-yhteiskunta

Evankelis-luterilainen kirkko ja sen edustama uskonnollinen maailmankatsomus ovat niin kiinteä osa suomalaista yhteiskuntaa, että niiden merkitystä on vaikea yliarvioida. Se, että jouluna mennään joulukirkkoon ja että lapsi saa nimensä kastetilaisuudessa, muodostaa vain jäävuoren huipun niistä moninaisista tavoista, joilla uskonto on läsnä ihmisten arjessa.

Yhteiskunnan maallistuminen ei tarkoita uskonnon katoamista, vaan paremminkin monimuotoistumista ja sitä, että hengellistä elämää harjoitetaan enenevissä määrin perinteisten kirkollisten instituutioiden ulkopuolella. Verkon ja sosiaalisen median välityksellä syntyy löyhiä yhteisöjä, joiden jäsenet jakavat samansuuntaiset arvot ja kiinnostuksen kohteet.

Tämä kehityskulku ei tietenkään koske vain uskonnollista järjestäytymistä, vaan ilmenee myös politiikassa, järjestöissä ja työelämässä. Yhteiskunnan pirstaloituminen erilaisiin alaryhmiin mielenkiinnon, harrastuksen, työn, syntyperän tai aatteen pohjalta on aiheuttanut sen, että kokonaisuuden hahmottamisesta on tullut yhä vaikeampaa.

Maailman monimutkaistuminen saa osan ihmisistä haikailemaan mennyttä yhtenäisyyden aikaa ja hakemaan yksinkertaisia vastauksia ongelmiin, jotka ovat tavattoman vaikeita ja monimutkaisia. Populismin ja äärioikeiston esiinmarssi Euroopassa ja Suomessa ovat tästä esimerkkeinä.

Evankelis-luterilainen kirkko on tässä suhteessa erikoisessa asemassa, koska se on aina pyrkinyt tasapainottelemaan konservatiivisten ja uudistusmielisten jäsentensä välillä. Vanhat näkemyserot naispapeista ja homovihkimisistä hiertävät edelleen, ja ulkopuolisten mielestä kirkossa käytävä keskustelu on jo aikaa sitten erkaantunut tämän ajan oikeasti relevanteista ongelmista. Myötähäpeää on synnyttänyt esimerkiksi piispainkokouksen suositus siitä, ettei homoliittoja saisi siunata. Muiden kuin kirkkoon ja kristinuskoon vakavasti suhtautuvien mielestä koko aihe on jokseenkin mieletön, kun ihmiskunta elää keskellä ilmastokriisiä ja kuudetta sukupuuttoaaltoa.

No, miten sitten itse suhtaudun kirkkoon ja ylipäänsä sen edustamaan uskonnolliseen maailmankatsomukseen? Tässä kohtaa on jo käynyt selväksi, että en mitenkään kritiikittä. Kirkon ansiot sosiaalisen hyvinvoinnin edistämisessä ovat kiistattomat, mutta on epäselvää, tarvitaanko nykypäivänä enää uskonnollista instituutiota huolehtimaan ihmisten perustarpeista.

On myös nähdäkseni kyseenalaista, jos ihminen suuntaa toivonsa yliluonnolliseen toimijaan sen sijaan, että kantaisi itse vastuun omasta elämästään ja valinnoistaan. Tämä ei tarkoita, että ihmisen tulisi pärjätä yksin, vaan että hän ottaisi paikkansa yhteisönsä täysivaltaisena jäsenenä.

En kiellä, etteikö uskonnollinen vakaumus voisi rohkaista ihmistä ja auttaa häntä löytämään merkityksen elämälleen, ja onhan myös kristillisillä perinteillä arvonsa. Seurakuntayhteys voi parhaimmillaan tukea yksilön henkistä kasvua, antaa tukea ja lohduttaa vaikeina aikoina. Mutta sen ei pitäisi tukahduttaa uteliaisuutta tai rajoittaa sitä luovaa ja kekseliästä potentiaalia, joka meissä jokaisessa on. Liian usein uskonnollisuus mahdollistaa silmien sulkemisen ja moraalisen ylemmyydentunnon sen sijaan, että osoittaisi tien kestävään tulevaisuuteen.

Vaarallisinta on kuitenkin se, jos ihminen ei kykene tarkastelemaan kriittisesti omaa uskomusjärjestelmäänsä ja näe, että parhainkin maailmanselitys on vain niin hyvä kuin ihmisen rajallinen käsityskyky antaa myöten. Kapeakatseisuuden uhka on olemassa, olipa kyseessä sitten kristitty tai ateisti tai jotain siltä väliltä. Tämä vaatimaton viisaus ei poista omaan maailmankatsomukseeni liittyviä ristiriitoja, mutta se on kuitenkin jotain, minkä varaan rakentaa ymmärrystä.

Eino Heikkilä
 
Kirjoitus on julkaistu lehdessä Vapaa Ajattelija 1/2021.