Kari Enqvist: Kangastuksia varjojen talossa. Todellisuutta etsimässä (WSOY, 2020)
Emeritusprofessori Kari Enqvistillä on laaja suomenkielisten tieto- ja keskustelukirjojen tuotanto; tämä uusin on hänen mukaansa osaltaan sukua kirjoille ”Olemisen porteilla” ja ”Monimutkaisuus” ja niiden eräänlainen laajennus.
Keskeisellä sijalla on tietoisuuden ja todellisuuden välinen suhde fysiikan, erityisesti kvanttifysiikan valossa. Samoin järjen, tolkun ja huumorinkin valossa. Arkipäiväisyyden taakse kurkottava tiede on Enqvistille henkisyyttä. Koska kirjan aihe on mitä laajin, tuntemamme maailma ja kenties muitakin mahdollisia maailmoja, esittelen tässä hieman laajemmin vain eräitä kohtia.
Kyytiä saavat kuvitelmat siitä, että ihmisen aineeton sielu on aineellisesta ruumiista riippumaton ja voi irtaantua siitä, jopa välttää kuoleman. Sielun ja jumalien henkimaailmaan uskomisen takinliepeessä roikkuu jopa tuhansia kakkos- ja kolmosvitjan henkiolentoja.
Jos yhtäältä aineesta riippumattomia henkiä olisi, ne olisivat siitä kummallisia, että nekin liikkuisivat 30 kilometriä sekunnissa suhteessa Aurinkoon. Samoin ne liikkuvat Auringon matkassa Linnunradassa. Ne osaavat myös kiihtyvyyksiä sekä tuntevan painovoiman ja välttävät keskipakoisvoimat.
Henget siis ratsastavat Newtonin lakeja tottelevalla aineella. Mutta kun mitään yhteyttä aineen elekroneihin ja kvantteihin ei ole, henkiolennoista puhuttaessa pitää tolkku jättää narikkaan. Tunnekokemuksille ei löydy ymmärryksen tukijalkaa. Luonnontieteen sijaan selityksiä voi etsiä ihmismielestä, joka luo tarinoita yksin ja porukalla.
Yliluonnollisten ilmiöiden inhimillistä alkujuurta kuvannee myös niiden ihmisen mittainen kokoluokka. Miksi henkiolennot eivät ole kilometrin korkuisia tai pienen pieniä? Miksei räyhähenki siirtele kaappien sijasta kerrostaloja? No, parimetrisen hengen näkijää kutsutaan maagiksi tai samaaniksi, mutta miljoonan kilometrin suuruisen demonin erottavaa tähtitieteilijää vinksahtaneeksi.
Enqvist kantaa huolta kuoleman jälkeen harhailemaan jääneen sielun pitkästymisestä. Miten se saa aikansa kulumaan ilman oikeaan elämään kuuluvia tuhansia asioita, juttelua, lukemista, musiikkia, urheilua. Sellainen haahuilu tuntuisi helvetilliseltä.
Sama lapsellisuus pätee myös jumaliin, jotka ovat kuin sarjakuvasankareita, ihmisiä, joilla on erityisvoimia. Kristittyjen Jumalan kerrotaan milloin rakastavan ihmisiä, milloin suuttuvan heille. Millaista käytöstä tämä on aineettomalta hengeltä? Viha ja rakkaus liittyvät aineeseen, aivotiloihin ja hormonituotantoon. Niitä sopii odottaa supervoimin varustetulta ihmiseltä, mutta ei kaikkivaltiaalta maailmanhengeltä.
Henkimaailmaan uskovat ihmiset eivät välitä painovoimasta. Heille pelissä on pikemminkin toivo kuin tosiseikat – toivo irtaantua arkitodellisuudesta, sen jatkuvista vaatimuksista ja rajoitteista, jatkuvasta maanantaista, joka harmaana levittäytyy niin kauas kuin jaksaa katsoa. Henkiolennot voi pistää ihmisen ikuisen toiveajattelun piikkiin.
Samalla lailla Enqvist antaa kyytiä vaihtoehdolle, että henkitodellisuus on olemassa, mutta se sijaitsee toisaalla. Esimerkiksi kristittyjen ja muhamettilaisten taivas ja miksei myös helvetti. Ruumiin ylösnousemista markkinoidaan atomipuheen sijaan lähinnä epämääräisen henkiolennon tai sielun kapuamisena taivaaseen. Jos sielulla olisi paino, se putoaisi maata kohti.
Kristillinen paketti edellyttää jonkinlaista esiolevaa aineetonta substanssia. Ihmisen yksilöllisen minuuden kvanttifysikaalinen esitys, elämänkansio, joka sisältäisi luvuttoman määrän sielun tiedostoversioita koko elämän ajalta päivämäärineen ja kellonaikoineen. ”Voi myös olla, ettei idea kristillisestä taivaasta ole sen syvällisempi eikä uskottavampi kuin Valhalla, jonne kertoman mukaan viikingit kuoltuaan kokoontuivat juomaan simaa.”
Ajatus aineellisen maailman takana sijaitsevasta henkisestä todellisuudesta viestii usein myös epäluottamuksesta tieteeseen. Aineellinen maailma tuntuu liian rajatulta ja liian rajoittavalta. Toivo eräänlaisesta sielun pakopaikasta on ymmärrettävä ja lohdullinen. On mahdollista ripustaa elämäntapansa sen varaan. Tosin se vaatii jatkuvaa tasapainoilua, jonkin verran itsepetosta ja paljon jeesusteippiä paikkailemaan repeämiä, joista reaalitodellisuuden räikeä valo kuultaa.
Vaihtoehtona on myös naturalistinen maailmankuva. On vain ainetta, joka samalla on myös energiaa. Luonnossa vallitsee vain luonnollisia syitä. Tämä koskee paitsi atomeja ja molekyylejä myös kaikkea sitä, mitä normaalisti emme pysty luonnontieteiden keinoin kuvailemaan. Ihmisillä on myös toisensa.
Inhimillisen tietoisuuden ja todellisuuden välinen suhde myös fysiikan, erityisesti kvanttifysiikan valossa, tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisiin pohdintoihin. Niitä löytyy loogisesti edeten Enqvistin kirjasta sen verran runsaasti mikrokosmoksesta makrokosmokseen ja lopuksi kenties sen ylikin niin, että luettelematta paras. Kannattaa tutustua, mutta teksti ei ole kaikin osin helppoa.
Loppuluvussa Enqvist sanoo aineen, avaruuden ja ajan riippuvan toisistaan, ne ovat saman perustodellisuuden ilmentymiä. Tämä kuva sallii multiversumin. Hän sanoo kvanttifysiikan vihjaavan, että aineellinen todellisuutemme, maailmankaikkeutemme on koko universumissa, kaikkien mahdollisten kvanttitilojen avaruudessa vain paikallinen historiajuonne.
Esa Ylikoski
Kirjoitus on julkaistu lehdessä Vapaa Ajattelija 1/2021.