Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Filosofin sivalluksia
Vapaa-ajattelijain Liitto ry / 27.3.2021
Filosofi Timo Airaksinen ottaa kirjassaan kantaa vanhustenhuollon kriisiin - lue Vapaan Ajattelijan arvio!

Timo Airaksinen: Hyvinvointivaltion hylkäämät. Ikääntyneiden hoidon etiikka (Bazar Kustannus Oy 2020)

Käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen tuottelias ajattelu ja kirjoittaminen jatkuu. Akateemisten töidensä lisäksi hän on käsitellyt myös monia ajankohtaisia aiheita. Tässä kirjassa hän käsittelee ehdottoman ajankohtaista asiaa Suomessa, koska ikääntyneiden ja vanhojen hoidon puutteet ovat puhuttaneet maassamme jo vuosien ajan.

Tämä on pakko kirjoittaa

Esipuheessaan Airaksinen paljastaa miettineensä kirjalleen nimeä Hoivapommi, mutta jokin ylempi taho ei ollut katsonut sitä sopivaksi. Nimi olisi Airaksisen mukaan ollut hyvä, koska vanhustenhuollon nykytila on hänen mielestään katastrofaalinen. Se tuleekin kirjassa monisanaisesti ja kärjekkäästi esille. Tosin kirjoittaja myöntää, ettei kirja ole tilastokirja, ei edes tosiasioiden esittelyä, paitsi nimeksi. Hän kirjoittaa myös, ettei ole yhtä totuutta, toisia onnistaa ja toisia ei.

Kirjassaan Airaksinen käsittelee filosofisesti vaikeaa asiaa, jonka hänen mielestään hallitseva eliitti pyrkii peittelemään hyväpuheellaan. Kirjoittaja on itse yli 70-vuotias ja on vahvasti huomannut seuraavaa: ”Ikää tulee ja terveys menee, vaan kukaan ei enää piittaa, paitsi siitä, etten vaan tulisi kovin kalliiksi valtiolle, veronmaksajille.”

Airaksinen jatkaa esipuhettaan: ”Tämä kirja yrittää ymmärtää vanhenemista, vanhuutta ja vanhaa ihmistä, koska ilman ymmärrystä toiminta on haparointia pimeässä. Eliitille se tuntuu sopivan, kärsivä ihminen on eri mieltä.” Kirjoittaja tuntuu siis löytäneen ainakin yhden syyllisen vanhustenhuollon huonoon tilanteeseen.

Johdannossa kirjoittaja todistaa YLE-uutisen avulla vanhustenhuollon erittäin heikon tilanteen. Vanhusten hoitopaikkoja on vähennetty vuosikausia aivan liikaa. Se ruuhkauttaa päivystyksen ja uuvuttaa ainakin julkisella puolella työskentelevät hoitajat, mutta silti säästöjä pitäisi löytyä lisää. Airaksisen mukaan toimittajatkin kirjoittavat mieluummin draamaa kuin faktaa, sillä toimittajat haluavat lisää lukijoita, eikä heitä saavuteta kriittisillä ja pessimistisillä jutuilla.

Vanhan onnellisuus

Varsinaisessa asian käsittelyn ensimmäisessä luvussa Airaksinen käsittelee onnellista vanhuutta. Hän kirjoittaa onnellisuuden luonteesta ja oikeasta tavasta ymmärtää asia. Hänellä onkin siihen vahva kokemus, sillä hän on ajatellut onnellisuutta vuosikymmeniä ja julkaissut siitä akateemisia tutkimuksia.

Airaksinen käsittelee onnellisuutta monella tavalla. Hän selittää asiaa ajatuskokeilla, esimerkiksi aseman vaihdolla, suhteellistamisella ja vertailulla. Teksti menee välillä sen verran filosofiseksi, että tällainen tavallinen lukija joutuu ponnistelemaan ymmärtääkseen asian. Selväksi tulee kuitenkin se, että onnellinen vanhuus on harhaa, utopiaa. Airaksinen on vakuuttunut siitä, että ihmisen on paras olla ajattelematta onnellisuutta, sillä rehellisesti asiaa mietittyään joutuu toteamaan, ettei ole onnellinen. Hurja väite, mutta varmaan totta jonkin filosofisen ajatuskulun mukaan.

Vanhan onnellisuuden Airaksinen kirjoittaa olevan aina rajoitettua, koska ihminen on vanha ja vaivainen, rajoittuneeseen elämisen malliin sidottu. Hän tosin loiventaa mielipidettään kirjoittamalla, ettei onnellisuudella ole oikeaa mallia ja lopullista muotoa.

Onnellisen vanhuuden tai ainakin mielenrauhan vanha voi Airaksisen mukaan saavuttaa tyytymällä vallitsevaan tilanteeseensa ja luopumalla pitkäkestoisuutta ja kaukokatseisuutta vaativista projekteistaan. Jos vanha ihminen ei yritä mitään ja haluaa vain niitä asioita, mitä hänellä jo on, hän voi kokea elävänsä hyvää elämää. Kuitenkin Airaksinen kärjistää, mitä vanhemmaksi tulee, sitä suurempi uhka mielenrauhalle ikä on.

Toisessa luvussa Airaksinen kirjoittaa ikääntymisen ristiriitaisuudesta. Ihmiset pystyvät nykyään elämään pitempään, mutta siitä ei saisi aiheutua kustannuksia yhteiskunnalle. Niinpä ihmiset elävät yhä vanhemmaksi, mutta heidän elämänsä käy yhä kurjemmaksi. Airaksinen näkeekin suomalaisen hoitojärjestelmän niin huonona, että perusremontti tarvitaan juuri nyt. Hänen mukaansa Suomi on luopunut hyvinvointivaltion mallista oikeistolaisen talousliberalismin hengessä. Airaksinen pitää jopa totena, että eliitti on unohtanut vanhat ja jättänyt heidät limboon, kiirastulen odotushuoneeseen. Airaksisen näkemyksen mukaan vanhainhoidon etiikka ja politiikka olisi väistämättä erilaista, jos aikuinen eliitti suostuisi ajattelemaan omaa vanhuuttaan.

Vanhan armoton osa

Kolmannen luvun otsikkona on katoava minuus. Luvussa on useita alaotsikoita, ja ne antavat masentavan kuvan vanhenemisesta ja vanhuudesta. Vanhuuden ajattelemiseen liittyy Airaksisen mukaan jotakin samaa kuin kuolemisen ajattelemiseen, samaa abstraktisuutta ja pelottavuutta, jolle ei voi mitään. Hyvätkin muistot ahdistavat, sillä ne ovat jo mennyttä kadotettua aikaa. Pahat muistot, häpeä ja syyllisyys ovat puolestaan ikuinen taakka, ja kauheana Airaksinen näkee myös elämättömän elämän muistot ja kokemukset.

Airaksinen kokee vahvasti ja monisanaisesti vanhenemisen yhtenä kärsimyksen muotona. Hänen mukaansa tämä ajatus on ristiriidassa hänen aikaisemmin kirjoittamansa kirjan Vanhuuden ylistyksen kanssa. Tämäkin kirja oli hänen mielestään kirjoittajalleen totta sen kirjoittamisen aikaan, mutta ajan kuluessa näkökulma väistämättä vaihtuu. Airaksinen toivoo, että nämä kirjat täydentävät toisiaan.

Tässä luvussa kirjoittaja sivaltaa koko ammattihoitajien maailmaa. Airaksisen mielestä se on kova ja armoton, ja se taas näkyy selkeästi vanhusten kohtelussa. Airaksinen väittää, että eliitti opettaa hoitohenkilökunnan ajattelemaan oikein, ruokkimaan vanhukset, koska niin kuuluu tehdä. Airaksinen kirjoittaakin hyvän hoidon etiikan olevan ohut ja sen ytimessä on byrokratia ja halu pysytellä hoidettavan yläpuolella. Tuohon lauseeseen voi jonkun terveydenhoidon ammattilaisen lukeminen loppua, vaikka Airaksinen onkin todennäköisesti viiltävän oikeassa ainakin ”huonoimpien” ammattilaisten osalta, ehkä niiden väsyneimpien.

Vialliseksi Airaksinen nimeää myös länsimaisen ja suomalaisen kulttuurinkin, koska se hänen mukaansa kieltää vanhuuden identiteetin ja arvostuksen. Airaksinen kuitenkin jälleen pehmentää rajua kritiikkiään toteamalla, että tilanne on tietenkin monimutkainen ja tapaukset vaihtelevat suuresti.

Viimeinen eli neljäs luku käsittelee hoivaa, hoitoa ja vajeita. Ensimmäisenä Airaksinen kirjoittaa robotiikan vaikutuksista vanhusten hoidossa. Hän kirjoittaa monipuolisesti erilaisista teknisistä mahdollisuuksista ja tulevaisuuden kuvitelmista. Lopulta hän päätyy ajatukseen, että olemme kuitenkin vielä kaukana itseohjautuvasta tekoälystä ja roboteista.

Piiloaggressioita ja vääristynyttä armoa

Seuraavaksi Airaksinen keskittyy tunteisiin. Hänen mukaansa armo, sääli, lohtu, hoiva ja toivo ovat avainsanoja hoitoammatissa, mutta ne on hylätty. Teknistyneen konemaailman insinöörit ja hallinnon byrokraattiset juristit valtaeliitteineen eivät puhu tunteista. Siispä ikäihmiset ovat Airaksisen mukaan tunteettoman järjestelmän armoilla.

Tunteita kirjoittaja kyllä sanoo järjestelmässä olevan, sillä hän kirjoittaa: ”Heikko hoiva johtuu piilotetusta aggressiosta, vanhenemisen pelosta ja sen tuottamasta piilotetusta vanhuuden vihaamisesta.” Siksi koko hoivajärjestelmä on Airaksisen mukaan rakennettava uudestaan ja sen työntekijät koulutettava tuntemaan aivan eri tavalla.

Neljännessä luvussa käsitellään myös eutanasiaa. Kirjoittaja on vahvasti eutanasian kannalla ja kirjoittaakin, että ainoa kelvollinen etiikka tässä yhteydessä on aivan minimalistinen armon myöntö ja julmuuden kielto. Uskontoon tai uskonnottomuuteen liittyvät kysymykset eivät nouse esiin, mutta Airaksinen kuitenkin toteaa: ”Uskoneliittien ei pitäisi tyrkyttää omia dogmejaan ihmisille, jotka eivät usko.”

Aina on toivoa

Viimeinen väliotsikko on nimeltään Kohti parempaa maailmaa. Airaksinen on sitä mieltä, että järjestelmän viat ovat korjattavissa, mutta hänellä ei ole paljon mitään sanottavaa siihen. Hän kuitenkin ehdottaa vanhojen vapautusliikkeen ensimmäiseksi askeleeksi pakollisen eläkeiän poistoa.

Ikäihmisen halut ja tarpeet pitää Airaksisen mukaan huomioida yksilölliseltä pohjalta. Hoiva merkitsee hänen mielestään yksilöityä asiakasta, lohtua, armoa ja sääliä. Airaksinen kirjoittaa, että kaikkea tuota koulutettu sosiaaliväki vierastaa.

Lopussa Airaksinen toteaa, että suurin armo on vapahtaa vanha lakien ja säädösten kahleista, niistä, jotka riistävät häneltä yksilöllisyyden, vapauden ja lopulta jopa ihmisarvon.

Jäin lukemisen jälkeen hämilleni. Kokonaisuus oli kuin pitkä ja perusteltu populistinen mielipidekirjoitus. Kirjoittaja osaa varmasti asiansa, tietää vähintään tarpeeksi kirjoittamastaan aiheesta, mutta liioittelevat ilmaisut ja erityisesti toisten tunteiden varma ”tietäminen” syövät luotettavuutta. Mielelläni lukisin myös muiden filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden mielipiteen kirjasta. Kirja kuitenkin herätti ajatuksia ja vahvoja tunteita vakavasta yhteiskunnallisesta ongelmastamme. Ja se on hyvän kirjan ominaisuus, ainakin minun mielestäni.

Risto Puumalainen
 
Kirjoitus on julkaistu lehdessä Vapaa Ajattelija 1/2021.
 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry