Eräs henkilö kommentoi erästä kirjoitustani blogimetsä.fi:ssä näin: ”Luonnontutkimus ole ainakaan vielä ole selittänyt uskontoja, tai löytänyt selitystä siihen miksi esim. samat teemat toistuvat eri kansojen myyttisissä tarinoissa. Mitä ne ilmaisevat ja mistä ne saavat alkunsa…”
Sitten hän lainasi Edvard O. Wilsonia, joka lienee yksi johtavia etologian ja biologian tutkijoita:
”Taipumus uskonnollisen uskon omaksumiseen on ihmismielessä monivivahteisin ja väkevin voima ja hyvin todennäköisesti ihmismielen osa, jota ei voida poistaa. Se kuuluu sosiaalisen käyttäytymisen universaalisiin piirteisiin.”
Meihin on nähtävästi evoluution ja abstraktin ajattelukyvyn myötä rakentunut ominaisuus, joka altistaa jumaluskoon. Meillä on ylipäätään tarve saada selitys erilaisiin tapahtumiin ja ilmiöihin. Koko maailma, missä elämme, vaatii selityksen. Miksi se on olemassa? Miksi koko universumi on? Tiedekin syntyi tarpeesta saada tietää ja hahmottaa maailmaa. Sikäli uskolla ja tieteellä on tavallaan yhteiset lähtökohdat. Mutta siihen se jääkin. Uskonnoilla on pyritty selittämään kaikki. Koko maailma ja elämä. Ja vielä tuonpuoleinenkin. Uskonto on selitys. Tiede taas on väline ottaa maailmasta selvää. Sen tuloksien perusteella voidaan laatia selityksiä.
Yksilön uskomiseen liittyy myös sosiaalinen paine. On paljon helpompi alkaa uskovaksi uskovassa ympäristössä, mikäli taipumus uskoon on. Uskominen on myös sosiaalista käyttäytymistä. Uskomiseen liittyy usein sosiaalinen konstruktio, jossa maailmaa hahmotetaan muiden kautta. Itse kasvoin tapakristityssä perheessä, jossa uskonto oli varsin ohuesti läsnä. Jumala ja Jeesus olivat olemassa olevia asioita, vähän kuin sadut ja muut kertomukset, vaikka Aarno Karimon Kumpujen yöstä -kirjasarjan tarinat, joita pienenä luin ja ihmettelin kuvia. Pääsiäisenä oli esillä koristeina rairuoho, puput ja noidat, jouluun kuuluivat tontut ja joulupukki. Minua ei pantu pyhäkouluun, kuten eräitä silloisia kavereitani.
Vanhempani ja sukulaiset kyllä puhuivat paheksuvaan sävyyn ”siviilirekisteriin” kuuluvista, kuten silloin sanottiin. Ateisti-sanan kuulin myös jo lapsuudessani, eikä sävy tietysti ollut mairitteleva siinäkään. Ja tähän aiheettomaan mainehaittaan vapaa-ajattelijat joutuvat vieläkin törmäämään, eikä kirjailija Kari Hotakaisen kumma ”Jumalan kaltaista näkymätöntä voimaa vastustamaan on pitänyt perustaa yhdistyksiä” -heitto Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa asiaa helpottanut. Lukija voi hyvin kuvitella tässä tarkoitetun Vapaa-ajattelijat ry:tä, tarkoitti Hotakainen sitä tai ei.
Kirkko, papit ja perheraamattu olivat siis kotona itsestään selviä asioita. Mutta uskossa siten kuin uskonnollinen uskominen ymmärretään, en ole ollut missään vaiheessa. Rippileirin jälkeen luulin olleeni. Sitouttaminen ja propaganda vaikuttivat nuoreen, ujoon ja tietämättömään poikaan kahden viikon uskontokeskitysleirityksessä. Unohdin asian kuitenkin jo parissa viikossa. Ei kannettu usko kallossa pysy, ainakaan kaikilla. Todellinen maailma, musiikki ym. tulivat tärkeämmiksi.
Äitini ei ole ollut käsitykseni mukaan koskaan uskossa, eikä nyt 90-vuotiaana ole antanut ensimmäistäkään merkkiä muusta. Kerran kysyttyäni hän kertoi minulle, etteivät hänen vanhempansa olleet uskossa. Kirkkokäynnit olivat harvinaisia. Äitini äidin puoleinen suku on tietääkseni enimmäkseen sekulaaristi ajattelevia tai hällävälistejä. Isäni oli tapauskovainen, mutta epäilen hänenkin olleen heikkouskoinen, vaikka viimeisinä vuosinaan vetikin seurakunnan miestenpiiriä. Hänen äitinsä oli sen sijaan harras uskovainen.
Äidilläni ei ole ollut sosiaalista painetta uskomiseen, eikä nähtävästi taipumustakaan. Isäni kasvoi uskovan äidin kristillisesti kasvattamana. Sosiaalista painetta lienee ollut lähipiirissä muutenkin maalaisliittolais-kristillisessä ilmapiirissä, ja luterilaisuudesta tuli hänelle perinne ja tapa. Minulla ei ole ollut sosiaalista painetta uskomiseen rippileiriä lukuun ottamatta, eikä nähtävästi aivorakenteeni ole otollinen uskonnolliselle uskolle. Voin hyvin epäillä kyseessä olevan perinnöllinen asia.
Kukaan ei synny rikollisena. Perimä, geenit vaikuttavat siihen, mutta varsinkin kasvuolosuhteet. Nämä yhdessä sanelevat sen, kenestä tulee rikollinen. Samoin ei kukaan synny uskovana. Uskoon hurahtaa paljon todennäköisemmin, jos kasvaa uskonnollisessa ympäristössä, mutta geenistö vaikuttaa siinä myös. Jos olisin kasvanut uskonnollisessa ilmapiirissä näine ominaisuuksineni, todennäköisesti en olisi uskoon siltikään tullut.
Tietysti meillä kaikilla on monia uskomuksia, ja uskonvaraisia asioita on maailmassa paljon, mutta ne ovat luonnollisia. En kykenisi ajamaan autolla, jos en uskoisi vastaantulevan pysyvän omalla kaistallaan. Usko yliluonnolliseen on sekin luonnollinen seikka. Se on totta, mutta uskon kohde, se yliluonnollinen, ei. Näin on ainakin niin kauan, kunnes toisin pystytään luotettavasti osoittamaan. Ja silloin se ei olekaan enää yliluonnollista, eikä uskontoja tarvita enää mihinkään.
Yki Räikkälä
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2020