Maallisten, lainvoimaisten juhlamenojen ja myös oikeusistuimissa toimitettavien siviilivihkimisten alkusysäyksenä on Euroopan historiassa pidetty yleensä Ranskan suurta vallankumousta 1789 seuranneita tapahtumia, jolloin siviilivihkimisistä tuli virallinen ja pian ainoa laillinen avioliiton muoto vallankumouksellisessa Ranskassa ja sen vaikutuspiirissä olevilla alueilla.
Tässä kohden on tosin oltava tarkkana määritelmien kanssa: Esimerkiksi Napolin kuningaskunnassa ja Venetsian tasavallassa lainvoimaisina avioliittoina pidettiin ainoastaan katolisen papin suorittamia vihkimisiä, jolloin esimerkiksi protestanttien ja juutalaisten avioliittoja pidettiin laittomina. Joten, siviilivihkimisellä tarkoitetaan tässä yhteydessä avioon vihkimistä, jota ei ole suorittanut pappi tai häneen rinnastettava henkilö.
Joten seuraava romanttinen tarina isonvihan ajalta on tätä taustaa vasten historiallisesti erittäin mielenkiintoinen: sen mukaan Suomen ensimmäinen avioliittoon vihkiminen ilman pappia tai häneen rinnastettavaa uskonnollista virkamiestä tapahtui mahdollisesti jo syksyllä 1736, jolloin Salon Perttelin Vihmalon kylässä oikeusistuin hoiti vihkimisen. Vaikka tarinassa on Tauno Lehtosen kirjaamia epävarmuustekijöitä – kuten, puuttuiko kirkko tapahtumiin myöhemmin siten, että lainvoimaisuus kumottiin myöhemmin – niin informaatio- ja kaskuarvoa siltä löytyy hyvinkin paljon.
Perttelin pitäjän Vihmalon kylässä emännöi sotamiestorppaa Liisa Eerikintytär, jonka aviomies Matti Mikonpoika oli kauan sitten lähtenyt sotaan, eikä miehestä oltu kuultu mitään lähdön jälkeen. Oliko Matilla ja Liisalla lapsia, siitä ei kerrota, eikä se ole varsinaisen lopputuleman kannalta edes oleellista. Tarinan tarkoitus kun on osoittaa, että aina ei avioliittoon meno ole tarvinnut ”papin aamenta”.
Ja tarina alkaa:
Syksyllä 1715 torppaan ilmestyi mies, joka sanoi olevansa Liisan aviomies Matti Mikonpoika. Uskoiko Liisa – vai oliko vain yksinäinen – sitä ei kerrota, mutta joka tapauksessa Liisa otti miehen avosylin vastaan ja uudelleen alkanut avioelämä jatkui onnellisesti seuraavat kuusitoista vuotta.
Halikon nimismies Matias Wennerguist alkoi kuitenkin epäillä miestä petkuttajaksi. Mies pidätettiin ja vietiin kihlakunnanoikeuden kuulusteltavaksi.
Aluksi mies väitti kivenkovaan olevansa Liisa Eerikintyttären mies Matti Mikonpoika, joka oli joutunut venäläisten vangiksi 1703 Riian lähellä, mistä hänet oli viety Moskovaan. Siellä hänelle oli juotettu sellaista juomaa, että hän menetti muistinsa ja äidinkielensä. Sitten hän oli palvellut Venäjän armeijassa, kunnes oli Turussa karannut ja lähtenyt erämaita myöten kotiinsa Vihmalolle.
Kihlakunnanoikeus ei kuitenkaan tätä kertomusta uskonut semminkään, kun mies ei osannut vieläkään Salon murretta, vaikka oli asustanut paikkakunnalla jo kuusitoista vuotta.
Lopulta mies tunnustikin, että oli syntynyt Virossa Tallinnan lähellä ja palvellut Ruotsin armeijassa. Venäläisten vangiksi hän oli joutunut Riian lähellä ja oltuaan puolitoista vuotta vankina Moskovassa oli liittynyt Venäjän armeijaan ja kulkeutunut sen mukana Turkuun, missä oli sitten karannut.
Piileskellessään Perttelissä ja kuultuaan Liisa Eerikintyttärestä hänen mieleensä oli juolahtanut, että varmin keino venäläisten epäluulojen hälventämiseksi oli tekeytyä Liisan aviomieheksi Matti Mikonpojaksi, ja omaksi yllätyksekseen yritys olikin onnistunut yli odotusten.
Tämän selityksen kuultuaan kihlakunnanoikeus tiedusteli, oliko Matti Långström (miehen oikea nimi) halukas pitämään Liisan jatkuvasti vaimonaan. Saatuaan myöntävän vastauksen tuomari kysyi myös Liisan mielipidettä. Tämä puolestaan ilmoitti haluavansa miehen, jota pitkän yhdessäolon aikana oli ”oppinut rakastamaan”.
Onko tässä kysymyksessä Suomen ensimmäinen siviilivihkiminen, sitä ei lähdeaineistoni kerro, eikä myöskään sitä, puuttuiko kirkko myöhemmin jotenkin tähän vähintäänkin outoon vihkimystapahtumaan. Sen saa joku muu tutkia, jos kiinnostusta riittää.
Lähde: Oja, Aulis (1958): Perttelin historia
Tauno Lehtonen, esipuhe Eero Suorsa
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2020