Taivaanpallo ja minä

Kirja-arvioinnissa vuoden 2018 Finlandia-voittaja Taivaanpallo, joka kuvaa tieteen ja uskonnon kamppailua valistuksen sarastaessa.

Taivaanpallo kuvaa Saint Helenan saarella syntyneen Agnus-pojan varttumista 6-vuotiaasta 13-vuotiaaksi asti. Hän on lahjakas, oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaankin nopeasti ja pienellä opetuksella. Hän toteuttaa tunnollisesti herra Halleyn antamaa taivaan tarkkailu- ja merkitsemistehtävää. Levottomuudet St. Helenalla saavat Agnuksen äidin hyväksymään kasvattajapapin suosituksen, eli lähettämään Agnuksen viemään kirjettä herra Halleylle Lontooseen. Juonessa on monia käänteitä, joissa päähenkilöä totisesti koetellaan. Niidenkin takia hän saa minun empatiani. Eniten minua kuitenkin kiinnosti Agnus-pojan kehittyminen ja vapautuminen uskonnon kahleista kohti uteliasta ja vapaata maailman tutkimista.

Minua innosti etsiä, kuinka Olli Jalonen kuvaa tieteen ja uskonnon kamppailua valistuksen sarastaessa. Mielestäni hän tekee sen silkkihansikkain, ehkä ainoalla 1600-luvulle mahdollisella tavalla. Vielä nykyäänkin, kirjan ilmestysmisvuonna 2018, uskonnon ja tieteen ristiriitaa käsitellään kierrellen ja kaarrellen, mielellään vaieten.

Liimasin kirjaan 38 kirjanmerkkiä! Niin ei totisesti tapahdu joka kirjan kohdalla. Kirjasta löytyi siis paljon minua miellyttävää tai minua puhuttelevaa. Tässä muutamia suoria lainauksia ja ajatuksiani:

”Hän alkaa kertoa outoa asiaa. Että kaikilla kansoilla ei, eikä edes kansojen sisällä kaikille ihmisille Jumalan sana ole sama.” (s. 67) Niinpä. Siinä on jokaisen uskontokunnan johtajalla tekemistä, että yrittää pitää joukkonsa yhtenäisenä ja yleensä kasassa. Sama koskee tietenkin meitä ateistejakin.

”Kun olen kerran kysynyt herra pastorilta että voiko ihminen tehdä ajan itselleen eteen, hän on vastannut lempeästi että emme me pienet maan asukit pysty tulevalle yhtään mitään, vaan Jumala meidän Herramme päättää päiviemme määrän ja säätää tyynen järkähtämättömästi niiden kaiken kulkemisen.” (s. 86)

Agnus-poika oli kuitenkin suunnitellut ja toteuttanut seuraavia päiviään, joten hän epäili mielessään pastorin “totuutta”. Agnus ei uskaltanut tietenkään sanoa ääneen epäilyksiään, sillä silloin häntä olisi piiskattu rottinkikepillä niin kauan, että hän ”tietäisi”, mikä on oikein ja pyytäisi anteeksi pastorilta ja Jumalalta.

Puistattavan ällöttävää, mutta samanlaista sadistista väkivaltaa esiintyy edelleen kristinopin Kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, jopa vapaaehtoisesti. Mieleen tulee ensimmäisenä filippiiniläiset kristityt, jotka ruoskivat itseään pääsiäisenä ja oikeasti ristiinnaulitsevat ihmisen. Ihan vain Jumalan kunniaksi. Toisena tulee mieleen kristitty Opus Dei -järjestö, joka toimii Suomessakin. He sitovat piikkinauhan reiteensä ja piiskaavat itseään katumusnauhalla. Minulle moiset rituaalit ovat mielenvikaisten keksintöä ja käytäntöä.

Ja Raamatun mukaan Jumala säätää kaikesta tyynen järkähtämättömästi. Hän on siis hurja ja arvaamaton diktaattori, pahempi ja kaikkivoipaisempi kuin aikanaan naapurimaamme Isä Aurinkoinen.

”Se että pastori ja herra Halley ovat eri mieltä auringosta ja maasta ei tunnu ollenkaan hyvältä. En pysty tietämään kumpi on oikeassa.” (s. 155) Onneksi nykyään jo peruskoulun käynyt tietää, että Aurinko on tähti tähtien joukossa ja Maa yksi pyöreä planeetta äärettömässä maailmankaikkeudessa.

”Jumalan sana on Raamatussa eikä siihen ole mitään kysyttävää, ei lisättävää eikä vähennettävää, vaan kaikkea on noudatettava.” (s. 156) Vieläkin jotkut kansanedustajatkin haluaisivat Raamatun olevan Suomen lain yläpuolella, mutta onneksi järki on jo vahvasti (?) voitolla.

”Se, joka ei nyt ole kuuliainen ja pysy oikealla puolella, asettuu teollaan esivaltaa vastaan ja siten suoraan kuningasta ja Jumalaa vastaan. Sen pahempaa syytettä ei ihminen voi saada.” (s. 179) Ei uskoisi, mutta yhä jotkut valtiojohtajat liittoutuvat kirkon kanssa hallitakseen kansaa.

”Herra pastorin opetukset ovat vielä minussa, mutta nyt herra Halleyn opetukset tulevat entisen päälle ja alkavat tuntua enemmän tosilta.” (s. 342) Minäkin olin Suomen valtauskonnon kirjoissa 45 vuotta, ja jopa opetin peruskoulussa kristinoppia, tietenkin näennäisesti tunnustuksetonta, mutta luettuani Raamatun kannesta kanteen ja erottuani kirkosta vapauduin helvetin pelosta ja uskalsin tunnustaa tieteen totuudet suuremmiksi kuin uskonnon fiktiot.

”Ihmisluonnossa on vain niin syvässä enteitten hapatus että alkoivat taas Suurta paloa povaamaan.” (s. 398) Tämä lause on luvussa, jonka otsikko on ”Voihan komeetta merkki olla”. Niinpä, mutta silloin uskovaisten pitäisi pystyä kumoamaan todistettu nykytieto komeetoista. Satujen väittäminen faktaksi on törkeää valehtelua.

”Ei niinkään uskoa tarvita, vaan tiedon kertakaikkista kerääntymistä.” (s. 417) Kiitos ja ylistys tieteelliselle maailmakuvalle ja sen saavutuksille!

”Näin alkaa uusi aika. Kohta ei ole entistä enää ja pian nähdään pimeimpiinkin nurkkiin.” (s. 432) Kyllä, muutos on ikuista. Kaikella on aikansa, myös diktaattorijumalilla.

Olli Jalonen jatkoi tarinaansa seuraavassa kirjassa Merenpeitto. Tässäkin kirjassa uskonto ja tiede ovat napit vastakkain ja tieteentekijän piti vielä kirjan tapahtuma-aikaan huomioida papisto ja Raamattu.

Risto Puumalainen

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2020