Kasvoin lapsena syvästi uskovaisessa, mutta suhteellisen liberaalissa valtavirtaluterilaisessa ympäristössä. Vankka usko Jumalaan oli tuossa ympäristössä itsestäänselvyys, ja kirkon penkki sekä pihaseurat ynnä muu aktiivinen uskonnollisuus kuuluivat erottamattomana osana elämääni. Samoin yleinen ilmapiiri ”raamattuvyöhykkeellä” oli ehdottoman uskontopainotteinen, ja esimerkiksi koulussa elämänkatsomustiedosta ei ollut mitään tietoakaan. Yksi luokkakavereistani oli ortodoksi ja sai omaa uskonnonopetusta kotona, mutta muuten elämääni ei mahtunut mitään evankelisluterilaisen uskonnon vastaisia vaikutteita.

Kasvoin ympäristössä, joka oli lapselle lähtökohtaisesti erittäin rakastava ja turvallinen. Minun olisi pitänyt vain uskoa sokeasti ”lapsen uskoa”, niin kaikki puitteet olisivat olleet likimain täydelliset. Erityisesti seuroissa, mutta toki muutenkin, kuulin kuitenkin enemmän tai vähemmän väkevää todistusta sielunvihollista vastaan. Tämä kylvi pienen lapsen sisälle epäilyksen siemenen, miten kaikkivaltias ja rakastavasta Jumala voi sallia pahuuden ja on vieläpä itsekin vanhan testamentin kertomusten mukaan raakalaismainen jopa äärimmäisyyksiin asti.

Vasta aikuisena olen oppinut pahan ongelman ja monien muidenkin mieltäni kalvaneiden ongelmien olevan klassisia esimerkkejä, joilla uskontoa vastaan on argumentoitu vuosisatojen ajan. Minulla ei kuitenkaan ollut ketään keskustelukumppania tai mitään internetiin verrattavaa tiedon lähdettä, josta olisin ammentanut lisää tietoa ja saanut vastauksia kysymyksiini.

Sen sijaan jouduin kärvistelemään liki vuosikymmenen ajan aina vain kasvavien epäilysten ja tuskaisten ongelmien kimpussa. Jos en usko, päädynkö ikuiseen kidutukseen helvetin liekkimeressä? Miksi Jumala on säätänyt minulle tällaisen koettelemuksen tai jopa kohtalon? Jos minulla on vapaa tahto, niin miksi valitsen olla uskomatta ja kärsin siitä raaimman kuviteltavissa olevan rangaistuksen?

Jos tulisin ”ulos kaapista”, hylkäisivätkö läheiseni minut?

Epäilykseni alkoivat jo ennen kouluun menemistä, ja vaikka rippikouluikään mennessä olinkin vetänyt jo vahvat johtopäätökset uskonnon mielettömyydestä, menin silti sukulaisten miellyttämiseksi ja silkasta kieltäytymisen pelosta riparille. En vielä tuolloinkaan ollut paljastanut puolikkaalla sanallakaan kenellekään ateismiani. Kierolla tavalla epätoivoisesti jopa toivoin vielä riparin kääntävän jollain tavalla pääni, sillä huoleton elämä turvallisessa uskonyhteisössä olisi ollut niin paljon helpompi valinta. Järjen ääntä vastaan ei kuitenkaan ollut taisteleminen, ja viimeistään riparin päätyttyä alkoi loppuelämän mittainen kärvistely uskonnottomana.

Itse uskonnottomaan olotilaan olen luonnollisesti erittäin tyytyväinen. On vihdoin helppo elää itsensä ja muiden kanssa, kun vastuu omista tekemisistäni on vain itselläni enkä joudu pohtimaan, miten jokin narsistisen sadistin piirteitä omaava yksinvaltias tai tämän maanpäälliset sanansaattajat tuomitsevat tekoni.

Olen kuitenkin ikuisesti katkera siitä kärsimyksestä, jonka läpi jouduin kahlaamaan käytännössä koko lapsuuteni ilman mitään mahdollisuutta saada tukea mistään tai keneltäkään. Yhtä lailla olen katkera niistä tuhansista tai kymmenistä tuhansista tunneista, jotka olen tuhlannut täysin järjettömään teoretisointiin tuhansia vuosia vanhoista paimentolaistaruista sekä niiden päälle rakennetusta teologiasta.

Tiedän, että läheiseni ja samoin varmasti valtaosa uskovaisista toimivat hyvässä tahdossa. Olen oppinut aikaa sitten näkemään heidätkin vain lenkkeinä pitkässä uskonnon uhrien ketjussa. Ymmärrän myös hyvin niitä – epäilemättä monia – ihmisparkoja, jotka ovat päätyneet pitämään epäilyksensä ja jopa puhtaan ateisminsa omana tietonaan, sillä tuo valinta on hyvinkin voinut olla heille helpompi tai jopa selviytymisen ehto.

Uskonnolle abstraktina ilmiönä en kuitenkaan voi koskaan antaa anteeksi sitä, mistä olen joutunut kärsimään. Halveksin myös syvästi niitä, jotka tietoisesti käyttävät uskontoa omien tarkoitusperiensä ajamiseen vallan välikappaleena. Vaikka uskonkin näiden olevan uskovaisista vain pienenä vähemmistönä, niin jokainen heistä on liikaa.

Aivan liian usein saa myös kuulla uskonnon olevan sinällään harmitonta: ”Ei siitä ole minulle ollut mitään haittaa, eikä tarvitse olla muillekaan.” Näin argumentoivat elävät unelmahötössä, jossa eivät kykene tai halua tunnistaa uskonnon aiheuttamaa suunnatonta inhimillistä kärsimystä.

Koen itse lähes velvollisuudekseni taistella uskontoja vastaan, jotta edes joku muu välttäisi tulevaisuudessa saman kohtalon, jonka olen itse joutunut kokemaan. Käytän aikaani tähän toimintaan – aivan liian paljon siihen nähden, että tällaisten yliluonnollisten satujen olisi pitänyt jäädä historian romukoppaan jo vuosisatoja sitten. Tämä lisää edelleen omaa katkeruuttani ja suoranaista vihaa uskontoja kohtaan. Vaikka olen henkilökohtaisella tasolla päässyt tavallaan yli uskonnosta, se pakottaa edelleen minut tuhlaamaan aikaani taisteluun, joka tuntuu mahdottomalta voittaa.

Esimerkiksi jokainen surullinen kertomus siitä, miten jopa julkisesti rahoitetuissa kouluissa ja päiväkodeissa edelleen edistetään evankelisluterilaista uskontoa ja pahimmillaan syrjitään törkeästi ”pakanoita”, saa minut voimattoman kiukun valtaan. Eri tavalla masentavaa on huomata, että vaikka monet tapauskovaiset varmasti tunnistavatkin tämän, he eivät halua tai jaksa taistella näitä ”suomalaiseen kulttuuriperintöön” kuuluvia tapoja vastaan. Jopa monet uskonnottomatkin pelkäävät edelleen liikaa omasta ja lastensa puolesta ja jäävät tämän johdosta kiristelemään hampaita itsekseen.

Olen kärsinyt uskonnon takia paljon ja tiedän kärsiväni vielä jatkossakin, kun en pysty enkä halua päättää taistelua sitä vastaan. Koen kuitenkin voittavani moraalisesti päästessäni näyttämään uskonnoille pitkää nenää. Toivon samalla myös voivani olla edes jollekin muulle, vaikka vain se yksi aikuinen, joka pitää ääntä epäkohdista. Juuri sellainen aikuinen, jollaista olisin kaivannut omassa lapsuudessani. Vaikka tällainen ei olisi edes ollut omassa lähipiirissäni, niin edes pelkkä tietoisuus tällaisen aikuisen olemassaolosta olisi helpottanut valtavasti omien epäilysteni hyväksymisessä.

Lauri Ojala

Kirjoittaja on perheenisä, jolla kaksi koululaista lasta. Hän aktiivinen
uskontokuntiin kuulumattomien vanhempien Facebook-ryhmässä.

Kirjoitus on julkaistu lehdessä Uskomaton vapaa ajattelija 3/2020.