Isosta-Britanniasta lähti 43 ihmistä Sveitsiin itsemurhaklinikalle kuolemaan vuonna 2018. Vuosittain 300 ihmistä, jotka sairastavat kuolemaan johtavaa tautia, tekee Isossa-Britanniassa itsemurhan. Se on noin 7 % tehdyistä itsemurhista (lähde BBC).
Suomessa itsemurhan avustamista ei ole määritelty rikoslaissa. Se ei siis ole rikoslain mukaan rangaistavaa, kuten ei ole itsemurhan tekeminenkään. Se ei tarkoita, etteikö avustamiseen voisi kohdistua muun kuin rikoslain mukaisia sanktioita. Etenkin, jos avustaja on terveydenhuollon ammattihenkilö. Monessa muussa maassa, kuten Isossa-Britanniassa, avustaminen itsemurhassa on rangaistavaa.
Voidaan kysyä, onko eutanasialla ja itsemurhassa avustamisella suurta eettistä eroa. Vai onko kyse enemmän psykologisesta erosta. Kun ihminen itse laittaa kuolettavan aineen suuhunsa sen sijaan, että lääkäri pistäisi aineen suonensisäisesti, jääkö koko vastuu silloin itsemurhan toteuttajalle itselleen? Voitaisiin ajatella, että siinä on jotain vastuun välttelyltä kuulostavaa, kun ihmisen kärsiessä muutoin apuna oleva ammattihenkilö siirtää vastuun kärsivälle potilaalle itselleen.
Kuolemme nykyään yhä pidemmän elämän elettyämme. Myöskin moni sairaus, joka aiemmin merkitsi nopeaa kuolemaa, on tänä päivänä hoidettavissa. Tai ainakin elämä voi jatkua pidempään kuin mitä aikaisemmin oli mahdollista. Pitkän ja terveen elämän lisäksi osa ihmisistä sairastuu ja elää kivuliaan ja raihnaisen loppuelämän. Elämän loppu voi tulla myös elinkaaren varhaisemmassa vaiheessa.
Saattohoidosta alettiin puhua 1960-luvulla, kun havaittiin yhä useamman ihmisen kokevan vaikean ja kärsimystä sisältävän elämän loppuvaiheen. Siitä tuli lääketieteen ja hoidon vastaus kivuliaaseen kuolemaan. Itsekin olin kehittämässä suomalaista saattohoitoa 1990-luvun alusta lähtien.
On kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että saattohoito ei ole vastaus kaikkeen vaikeaan kuolemiseen. Kipua voidaan pitkälti hoitaa ja samaten monia muita fyysisiä oireita. Moni kuoleva elää vaikean oireilun, elämän merkityksen katoamisen ja pelkän oman kuoleman odotuksen piirissä. On toisinaan tuskallista olla ja vain odottaa ja toivoa, että kuolema lopulta tulisi ja päättäisi kärsimyksiä sisältävän elämän.
Usein keskustelussa eutanasiasta, kuten kuolemasta muutoinkin puhuttaessa, erilaiset pelot, todelliset tai irrationaaliset, nousevat pintaan. Tätä käytetään myös retorisena keinona. Vedotaan ihmisen pelkoon joutua koneiden ja letkujen armoille eutanasian puolesta puhuttaessa. Kukapa haluaisi kärsiä suunnatonta kipua täysin toisten avusta ja laitteista riippuvaisena. Jätetään kertomatta, että kipu voidaan hoitaa ja että suuri osa ihmisistä kokee pikemmin helpotuksena ja avun saamisena loppuvaiheen runsaan hoivan.
Eutanasia ja lääkkeellisesti avustettu kuolema (kuolinapu) voivat olla se viimeinen mahdollisuus, jolla ihminen voi omalla päätöksellään lopettaa kärsimystä sisältävän elämänsä. Vaikka meillä on oikeus elämään, ei meillä ole velvollisuutta elää, kun se on liian vaikeaa.
Niissä maissa, joita on jo useita ja joissa avustettu kuoleminen on mahdollista, kuolemantoiveen perustana on oma toistettu pyyntö silloin, kun kärsimys on sietämätöntä. Sietämätön kärsimys on ihmisen itsensä omalle kohdalleen määrittelemää. Ei ole olemassa universaalia kärsimyksen mittaa.
Eutanasiaa ei tulisi säätää rikoslaissa, vaan esimerkiksi potilaslaissa tai terveydenhuoltoa koskevassa lainsäädännössä. Lääkärit eivät ole rikollisia, joten lääkärin toimintaa ei tulisi säädellä rikoslaissa.
Lääkärin tulee olla vakuuttunut potilaan sietämättömästä kärsimyksestä, ja kyseessä on aina yksilöllinen potilastilanne. Arvion tekee yksi lääkäri, ja tällä lääkärillä on vapaus määritellä tilanne ja sen aiheuttama kärsimys. Lääkärin tulee olla vakuuttunut, että kärsimys tälle potilaalle on sietämätön; ei ole olemassa universaalia kärsimyksen käsitettä.
Eutanasian säätelyn olisi hyvä tapahtua muussa kuin rikoslainsäädännössä. Myös eutanasian kriteereitä asetettaessa on hyvä pohtia, edellytetäänkö lääketieteellistä tilaa sekä kuinka kriteerit asetetaan. Tuleeko eutanasian toteutusta rajata lainsäädännössä omalääkäri-tyyppiseen toimintaan vai mahdollistetaanko erillinen osaamiskeskus.
Harva itse asiassa haluaa kuolla. Toive saada kuolla syntyy mahdottomaksi koetusta tilanteesta. Yhtä julmaa kuin on olla hoitamatta ihmisen kipua, on olla ottamatta huomioon ihmisen aitoa toivetta päästä tilanteesta, johon ei ole enää muita ratkaisuja.
Hollanti, Belgia, Kanada, Kolumbia ja Australian Victoria ovat tämän keinon mahdollistamiseen jo päätyneet, ja kymmenessä USA:n osavaltiossa on jo mahdollisuus saada kuolinapua. Portugali ja Espanja ovat seuraamassa samoilla linjoilla. Olisi aika jo Suomessakin mahdollistaa oman kärsimyksensä ratkaisu kuolinavun kautta.
Juha Hänninen
Kirjoittaja on LL, VTK, saattohoidon ja palliatiivisen lääketieteen erityisasiantuntija.
Lisätietoja aiheesta mm. Exitus ry:n nettisivuilta https://www.exitus.fi/
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2020.