Maanläheisesti uskonnottomuudesta ja henkisyydestä

Käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen on tehnyt suurtyön kirjoittaessaan tämän teoksen. Teos nousee suomalaisen ateismin kaanoniin.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Jäähyväiset uskonnolle – Henkisyyden puolustus on tämän vuotisen kotimaisen tietokirjallisuuden merkkitapaus. Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen on tehnyt suurtyön kirjoittaessaan tämän teoksen. Teos nousee suomalaisen ateismin kaanoniin V.T. Aaltosen teoksen Ristiriitainen Raamattumme (1955) ja Väinö Voipion Pelotuksen uskonnon (1969) rinnalle.

Airaksisella on laaja kirjallinen tuotanto ja viime vuosina hän on kirjoittanut mm. haluista kirjassa Halun vallassa (2015) ja yhdessä Heta Aleksandra Gyllingin kanssa kirjoitetussa Elää halun kanssa (2016) teoksessa. Airaksinen on kirjoittanut runsaasti myös filosofi George Berkeleystä ja markiisi de Sadesta. Nyt käsillä oleva teos on samaan aikaan helposti ja nopeasti luettavaa tekstiä vakavasta asiasta, kuitenkin huumorilla maustettuna. Vaikka liikutaan filosofian alueella, niin teksti ei ole raskasta. Maanläheinen huumori tekee lukukokemuksesta mukavan ja miellyttävän.

Tyyli on hallussa. Airaksinen aloittaa teoksensa kertomalla tapaamisestaan Dalai Laman kanssa Intian Dharamsalassa kesällä 2019. Keskustelussa Dalai Lama totesi uskontojen olevan riidankylväjiä. Dalai Lama on ateisti; hän ei ole uskonnollinen saati harrasta hengellisyyttä. Airaksinen argumentoi uskontojen keskeisten ”totuuksien” olevan liian outoja uskottavaksi. Airaksinen ei lähde argumentoimaan, miksi nämä totuudet ovat liian outoja uskottavaksi – ja tässä piilee asian ydin. Outoihin asioihin ei Airaksisen mukaan kannata tuhlata pitkiä loogisia päättelyketjuja tai todisteita. Tämä on nähdäkseni erittäin järkevää. Havainnollistan omalla esimerkilläni: jos mökkinaapurini väittää tupakoivan jääkarhun kulkevan kylänraitilla aina täydenkuun aikaan, niin asia on lähtökohtaisesti niin järjetön, että asiasta ei ole tarpeen esittää vasta-argumentteja. Varsin koomista. Myös Airaksinen toteaa uskonnon olevan komediaa, jos väkivaltaa ei lasketa.

Airaksinen johdattaa lukijan tyylillisesti pehmein kissantassuin henkisyyden käsitteen pariin. Tämä on eräs teoksen keskeisiä käsitteitä: henkisyys ei ole hengellisyyttä (joka on aina uskonnollista), vaan Airaksinen määrittelee henkisyyden olevan korkeampien inhimillisten arvojen pohdintaa ja vakavoitumista perimmäisten kysymysten äärelle, ”- – elämää ajattelun ja tunteen harmoniassa, kun ihminen kohtaa itsensä tietoisuuden syvimmällä tasolla.” Näitä kahta, hengellisyyttä ja henkisyyttä, ei saa missään tapauksessa sotkea toisiinsa, käsitteiden määrittely on erittäin tärkeää tässä asiassa. Tässä kohtaa leppoisa Airaksinen on erittäin vakava, kuten aina käsitteitä määriteltäessä. Kuten Airaksinen toteaa, tämä itsensä kohtaaminen on pelottavaa mutta miksi siihen tulisi sotkea jumaluuksia? Henkisyys on myös materiasta luopumista ja siirtymistä aistien, intuition ja mielikuvien valtakuntaan.

Mieleeni nousee, että henkisyys on eräänlaista hyvien tunteiden vaalimista – viha, kateus tai kauna eivät kuulu henkisyyteen. Tässä Airaksinen on erittäin oikeilla jäljillä – kuten hän toteaa, niin kyse on mystiikasta. Älkää erehtykö, mystiikka ei ole uskontoa, vaikka puhumme mystikoista esimerkiksi starets Grigori Jefimovits Rasputinin kohdalla. Maailmassa on kaikkea mystistä, kuten kuolema. Elämän päättyminen on pelottavaa ja ymmärryksen tuolla puolen, ja mystiikka nousee tästä.

Airaksinen toteaa hengellisyyden olevan eräänlaista henkisyyden taantumaa, johon ihminen lankeaa ja minkä myötä syntyy uskonto, vallankäytön tehokas väline ja pappisluokka. Kaikki instituutiot tavoittelevat valtaa, eikä kirkko ole tästä poikkeus. Uskonnot ja hengellisyys ovat tuottaneet aina väkivaltaa, minkä Airaksinen dokumentoi johdannossa mainiten mm. Giordano Brunon ja Lucilio Vaninin, jotka katolinen kirkko otti aikoinaan hengiltä sekä 2. Maailmansodan aikaisen Japanin sotaisen shintolaisuuden, muutamia mainitakseni. Ja tähän Airaksinen jättää uskonnon ja väkivallan pohtimisen, mikä on viisas ratkaisu, sillä näitä väkivaltaisuuksia on dokumentoitu jo riittämiin.

Airaksinen kirjoittaa mielikuvituksesta oivaltavasti. Uskonnon ja mielikuvituksen välillä on yhteys; erilaiset jumalat ja enkelit ovat eräänlainen loistava osoitus tästä mielikuvituksen rajattomuudesta. Airaksinen kirjoittaa loistavaa analyysiä myös uskonnollisen kielen paradokseista; lauseet ”uskon, koska se on mahdotonta”, tai ”uskon, koska se on järjetöntä” ovat ristiriitaisia. Havainnollista omalla esimerkillä: ”Syön appelsiineja, koska en syö appelsiineja.”. Airaksinen tarjoilee vastaavia esimerkkejä pilke silmäkulmassa ja lukijaa hymyilyttää. Jäähyväiset uskonnolle jättää lukijalle iloisen ja toiveikkaan olon. Maailma on kenties sittenkin hyvä paikka ja ihmiskunnalla on toivoa.

Timo Airaksinen: Jäähyväiset uskonnolle.
286 sivua.
Bazaar Kustannus.

Eero Suorsa