Monissa muinaisissa mytologioissa ja uskonnoissa oli jonkinlainen kuolleiden maa, usein kuvattuna luolastoksi syvällä maan uumenissa. Mesopotamiassa uskottiin jo 2500 EAA Kur-alamaailmaan, jota hallitsi kuoleman jumala Nergal ja jossa kuolleet jatkoivat elämää varjoina galla-demoneiden piinaamina. Egyptiläisessä Osiriksen kultissa uskottiin 1000 EAA paikkeilla, että kuolleet joutuivat tuomiolle, jossa hyvin eläneet pääsivät asumaan taivaallisille pelloille, mutta pahat tuomittiin elämään krokotiilipäisen Ammit-jumalan hallitsemassa tulisessa järvessä.

Uudessa testamentissa Jeesus puhuu helvetistä enemmän kuin taivaasta ja lainaa paljon helvetin kuvauksia aiemmista mytologioista. Jeesus kuvailee värikkäästi helvettiä ”ikuiseksi kidutukseksi” ja ”sammumattomaksi tuleksi”, josta ei ole paluuta. Jeesuksen moraalisena periaatteena näkyy olleen ”älä tee mitä minä teen vaan mitä minä sanon”, sillä hän toisaalla kehottaa ihmisiä rakastamaan vihollisiaan, toisaalla tuomitsee kärkkäästi omia vihollisiaan tuliseen kärsimykseen.

Helvetti on tämän päivän Kristityille vaikea pala. Tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta ajatella, että ihmiset jotka eivät syystä tai toisesta usko jeesukseen ansaitsisivat sata kertaa pahemman rangaistuksen kuin juutalaiset kolmannen valtakunnan keskitysleireillä. Se olisi enemmän kuin räikeä ihmisoikeusloukkaus ja kansanmurha. Amerikkalainen saarnamies Francis Chan päätyikin kirjoittamaan tutkittuaan raamatun opetusta Helvetistä: ”Jopa tätä kirjoittaessani tunnen itseni sairaaksi. Tahtoisin pyyhkiä helvetin pois Raamatun sivuilta”.

Jotkut kristityt koettavat selitellä, että oikeastaan ihmiset lähtökohtaisesti kuuluvat helvettiin Aatamin ”perisynnin” vuoksi ja Jeesus vain pelastaa ihmisiä sieltä. Selitys on surkea. Ensinnäkin koko tarina Aatamista, paratiisista, käärmeestä ja syntiinlankeemuksesta on yhtä uskottava kuin satu Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Ja Aatamin syöminen tiedon puusta oli aika mitätön rikos jos nyt rikos ollenkaan – ei missään tapauksessa ikuisen helvettirangaistuksen arvoinen. Ja sitä paitsi on täysin moraalitonta ajatella, että lapset olisivat syyllisiä ja vastuullisia esivanhempiensa pahoista teoista. Jeesus on kuin mafiapomo, joka vain kiltisti pyytää suojelurahaa – ja leipoo sinua lättyyn pesäpallomailalla, jos et maksa.

Lempeämpää ratkaisuyritystä edustaa pappi Antti Kylliäinen universalistisella teologiallaan: siinä helvettiä ei oikeasti ole olenkaan olemassa, mutta taivas kylläkin ja siellä on sitten kaikilla kivaa. Kylliäinen ymmärrettävästi sai nuhteita työnantajaltaan kirkolta, koskapa ei opettanut Raamatun ja kirkon opin mukaisesti. Kirkon linja tuntuu olevan niin tässä kuin monessa muussakin hankalassa kysymyksessä, että Raamatun mukainen kanta on totta – eli Helvetti on oikeasti olemassa – mutta tästä on hyvä vaieta ja sen sijaan hokea sitä miten Jumala ja Jeesus kyllä oikeasti kovasti rakastavat pientä ihmistä.

Helvetistä ei ole kirkossa soveliasta puhua eikä varsinkaan helvetillä pelotella, koska kaikki ymmärtävät sydämessään, että helvetin teologia on läpeensä moraaliton. Mutta pelko on voimakas motivoija ja helvetin pelko ymmärretään tärkeäksi tekijäksi ihmisten pitämisessä uskonnossa. Johtajat kautta aikojen Hitleristä Donald Trumpiin ovat pönkittäneet valtaansa pelottelemalla kansaa kuvitteellisilla vihollisilla ja uhkilla, jotka johtaisivat tuhoon, elleivät ihmiset anna suurelle johtajalle ehdotonta tukeaan. Näin ei kristitty kirkkokaan voi luopua helvetti-opistaan, koska se veisi uskolta ja käännyttämiseltä vahvan valttikortin.

Robert Brotherus