Kesäkuussa Vapaa-ajattelijain liiton jäsenyhdistysten edustajat kokoontuvat jälleen liittokokoukseen. Paikkana on rakas kotikaupunkini Oulu. 80-vuotisjuhliinsa valmistautuvan valtakunnallisen liiton on aikakin tuoda ylintä päätösvaltaa käyttävä kokouksensa vaihteeksi pohjois-Suomeen. Tosin vapaa-ajattelijat tunnetusti osaavat kinastella kaikista maailman asioista, joten olen minä joskus joutunut vääntämään kättä siitäkin, onko Oulu Pohjois-Suomessa. En anna periksi: on se.
Kokouksessa valitaan liitolle puheenjohtaja sekä liittohallituksen ja liittovaltuuston jäsenet. Tätä kirjoittaessani puheenjohtajaksi on esitetty Kaj Torrkullaa ja Kim Sjöströmiä. Molemmat ovat nykyisen hallinnon ulkopuolisia, mutta pitkään mukana olleita aktiiveja. Se on hyvä, koska silloin toisaalta tapahtuu uudistumista, mutta samalla voidaan luottaa siihen, että ehdokkailla on etukäteen käsitys siitä, mihin ovat ryhtymässä. Vielähän toki on aikaa, joten voi ilmaantua lisääkin ehdokkaita.
Ketkä johtoon tulevatkin valituksi, saavat he käsiinsä tukun haasteita, mutta samalla merkitystään koko ajan kasvattavan vakavasti otettavan järjestön. Annamme oma-aloitteisesti lausuntoja erilaisista meitä kiinnostavista asioista, mutta nykyisin meiltä myös pyydetään asioihin uskonnottomien kantaa. Se osoittaa, että olemme saavuttaneet aseman, jossa Vapaa-ajattelijain liitto tunnustetaan uskonnottomien edustajaksi Suomessa. Vaikka muitakin järjestöjä on, ei meillä ole todellista kilpailijaa.
Yksi tulevan johdon haasteista on liiton talous. Jos haluamme pitää yllä toimintaa, se myös maksaa. Koska mitään tuhlausta ei tähänkään asti ole harrastettu, on menojen karsiminen toiminnan kärsimättä hyvin vaikeaa. Siksi pitää enemmän kiinnittää huomiota tuloihin. Parasta tietysti olisi, jos valtion puolella ymmärrettäisi, kuinka tärkeää työtä teemme, sillä silloin valtiolta saamamme avustukset kasvaisivat radikaalisti.
Henkilöjäsenten lukumäärä on kiistatta liian pieni suhteessa uskonnottomien lukumäärään. Olen sellainen vastarannan kiiski, että mihinkään suureen massaliikkeeseen en edes halua kuulua. En toivo vapaa-ajattelijajäsenyydestä muoti-ilmiötä, sillä sellaisesta seuraa aina myös ikäviä lieveilmiöitä. Kuitenkin lobbaustyössä järjestön koolla on merkitystä, joten nykyisestä sitä pitäisi saada kasvatettua. En usko erityisiin jäsenhankintakampanjoihin. Liiton merkitys vain pitäisi saada selväksi tavalliselle kansalle, jotta ihmisille tulisi sellainen mielikuva, että liittymällä jäseneksi voi todella edistää uskonnottomien oikeuksien toteutumista.
Suurimpana sisäisenä linjaerimielisyyksien aiheuttajana lienee tällä hetkellä koulujen katsomusaineopetus. Liitosta löytyy kannatusta yhteiselle katsomusaineelle, jota aiemmin on pidetty pahimpana vaihtoehtona, monet kannattavat elämänkatsomustiedon avaamista vaihtoehdoksi myös kirkkoon kuuluville, mitä liitto myös virallisesti vuoteen 2011 vastusti, ja löytyy nykyjärjestelmän kannattajia. Mutta olipa vaihtoehto noista mikä tahansa, kyseessä on aina suunnitelma B.
A-suunnitelmahan on uskonnon opetuksen poistaminen kouluista. Siitä meillä käsitykseni mukaan on melkoinen yksimielisyys. Valitettavan usein julkisessa keskustelussa tulemme ottaneeksi kantaa noiden B-vaihtoehtojen välillä, ja A-vaihtoehdon ensisijaisuus jää mainitsematta. Olen joskus tästä muistuttanut, ja vastauksena on ollut, että toki uskonnon opetuksen poistaminen on päätavoite, mutta siihen päästään sen ja sen välivaiheen kautta. Toivoisin jonkun selittävän, miten se tapahtumaketju etenisi: miten yhteisestä katsomusaineesta tai et:n avaamisesta seuraa pitemmällä tähtäyksellä uskonnon opetuksen lopettaminen. Mutta ehkä joku kertoo sen Oulussa.
Marko Lakkala