Burman fundamentalististen buddhalaismunkkien muslimeihin kohdistuvat pogromit. ISIS-terroristijärjestö. Yhdysvalloissa kristittyjen fundamentalistien Planned Parenthood -järjestöön kohdistuneet hyökkäykset. Viimeaikaiset uutiset ovat tuoneet uskontoa ja väkivaltaa koskevan keskustelun erittäin ajankohtaiseksi. Väkivalta ei kuitenkaan rajoitu pelkästään terrorismiin, vaan pikemminkin kyseessä vaikuttaisi olevan tietyllä tavalla myös yhteiskunnan muita osa-alueita läpileikkaava alue. Sarjamurhaajista on tullut pop-tähtiä; Ted Bundysta ja John Wayne Gacysta on nähty jo lukuisia elokuvia.
Kotimainen äärioikeisto eli perussuomalaiset tarjoilevat rasistisissa raiskausfantasioissaan stereotyyppiä ”vaarallisesta ruskeasta miehestä” joka vaanii puistojen puskissa tai yökerhossa tyrmäystippojen kanssa. Tätä on myös haastettu. Kolonialisminvastainen filosofi ja psykiatri Frantz Fanon, vannoutunut ateisti ja kristinuskon vihaaja, toi väkivaltaa koskevan filosofisen keskustelun filosofian pariin teoksellaan Sorron yöstä jo 1960-luvulla. Väkivalta on siis läsnä länsimaisen yhteiskunnan joka saralla, myös sosiaalisessa mediassa. Rikoksista tuomitun lihaksikkaan Jeremy Meeksin pidätyskuvat levisivät ympäri sosiaalista mediaa, ja nyt väkivallan koristama mies on supermalli. Väkivalta voi olla myös diskursiivista, kuten Hesburgerin helluntailaisen omistajan Heikki Salmelan vaatimukset kurjistaa työntekijöiden olosuhteita amerikkalaisten esikuviensa mukaan. Kyseessä on moniulotteinen ilmiö joka ei ole sidottu pelkästään tappeluihin nakkikioskeilla pilkun jälkeen.
Syvällistä näkökulmaa aiheeseen antaa kuitenkin tänä syksynä ilmestynyt Tiina Arppen Uskonto ja väkivalta: Durkheimin perilliset. Teoksessaan Arppe käy läpi miten ranskalaiset sosiologit ovat tutkineet uskontoa ja väkivaltaa. Kirjassa käsitellään, muutamia mainitakseni, ranskalaisen sosiologian klassikoita, kuten alan isää Durkheimia, Marcel Maussia, René Girardia ja filosofi Georges Bataillea, länsimaisen filosofian synkkää prinssiä. Arppe on Helsingin yliopiston sosiologian dosentti, jonka erityisalana on ranskalainen sosiologia ja sen teoriahistoria.
”Teos pohjautuu sosiologian laitoksella vuonna 2008 pitämääni luentokurssiin ’Riitti, myytti ja väkivalta’”, kertoo Arppe kirjan synnystä. “Olen tarkastellut aihetta affektiivisuuden ja pyhän problematiikan kautta. Väkivalta nousi esiin, koska Durkheim siivoaa sen tavallaan pois pyhää koskevasta tarkastelustaan.” Ranskalainen uskontokritiikki eroaa yhdysvaltalaisesta uusateismista. ”Durkheimilaisia uskonnonsosiologeja ei kiinnostanut kysymys siitä onko Jumala olemassa, he eivät olleet ohjelmallisesti ateisteja. Heitä kiinnosti pikemminkin se, minkälainen rooli uskonnolla on ja mitä merkityksiä se saa. Ranskalaissosiologeille uskonto oli kiinnostava ennen kaikkea sosiaalisena luokittelujäjärjestelmänä”, Arppe sanoo. Itse hän ei usko Jumalaan, muttei koe kysymystä merkittävänä. “Ateismi on tietynlaisen rationalismin kanssa tekemisissä, mikä on tärkeää. Mutta poliittinen kamppailu ei liity tähän kysymykseen, se ei ole nyt merkityksellistä politiikan kannalta uskotaanko Jumalaan.”
Georges Bataille on ranskalaisen filosofian harmaa eminenssi, joka häilyy esimerkiksi Jacques Derridan ja Michel Foucaultin taustalla. Fasismia tutkinut Bataille on ajankohtaisempi kuin koskaan. Bataille tutki fasismia uskonnon kautta. Arppen mukaan Bataillen analyysiä ei kuitenkaan voi soveltaa suoraan perussuomalaisiin: ”He ovat heterogeeninen joukko, heillä ei ole vastaavaa myyteistä ammentavaa visiota kuin Bataillen kuvaamilla fasisteilla. Joukossa on esimerkiksi paljon entisiä demareita, jotka eivät ole kiinnostuneita hegemonisista ideologisista visioista.” Perussuomalaisista puuttuu siis kultin tai uskonnon elementti. Jotkut girardilaisesti virittyneet uskonnonsosiologit ovat puolestaan nähneet islamistisen terrorismin seurauksena modernisaatiokehityksen eritahtisuudesta islamilaisessa ja eurooppalaisessa kulttuuripiirissä.
Girardin apokalyptisen historianvision mukaan kehitys kulkee kohti yhä kiihtyvää väkivaltaa, vaikka hän toisaalta myös väittää ihmislajin oppineen kulttuurievoluutiossa sietämään mimeettistä väkivaltaa yhä paremmin.”30-vuotiseen sotaan verrattuna väkivaltaa on paljon vähemmän Euroopassa”, Arppe huomauttaa.
Kirjassa puhutaan myös sekularisaatiosta 1800-luvun lopulla, ja koko uskontososiologian synnyn edellytyksenä pidetään Ranskassa tuolloin vallinnutta sekularisaatiokehitystä. Tuolloin vallitsi myös voimakas antisemitismi: juutalaismiesten ympärileikatut penikset olivat antisemitististen antropologien mielenkiinnon kohteena. Elämmekö edelleen samoja aikoja? Arppella ei ole yksiselitteistä vastausta: ”Vaikea sanoa. Ympärileikkaus on yksittäinen ilmiö. Nyt puhutaan lähinnä siitä miten musliminaisia silvotaan. 1800-luvulla oli muutenkin viehtymystä kaikkeen patologiseen, kuten hysteriaan ja somnambulismiin ja kaikkeen muuhun perverssinä pidettyyn. Nythän meillä on dekkarit ja väkivaltaviihde.”
Ovatko muslimit siis ottaneet juutalaisten paikan Euroopassa ennakkoluulojen kohteena? ”Kyllä varmaan jossain määrin. Asuessani Ranskassa jotkut tuntemani ihmiset sanoivat, että jos Ranskassa on rasismia niin se ei niinkään kohdistu tummaihoisiin vaan arabeihin. Varmaan kyseessä ovat osittain historialliset syyt, kuten Algerian sota. Se on varmasti yksi tekijä, joka selittää sitä historiallisesti. Sellainen vaara on olemassa, että muslimeista tulee uusia juutalaisia suhteessa vainoihin”, Arppe pohtii.
Arppen teos on perusteellista historiaa väkivallan uskonnonsosiologiasta. Lisäksi se on varoitus. Ehkä kirjassa esiteltyjen teoreetikoiden silmälasien lävitse katsottuna voimme oppia jotain uskonnosta ja väkivallasta, ja myös ehkäistä sitä.
Eero Suorsa