Tiedättehän sanonnan ”hän ei ole penaalin terävin kynä”? Christopher Hitchensin kohdalla sanonta ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Hitchens oli terävä ja arvostettu kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Hänet tunnettiin myös loistavana väittelijänä ja puhujana.

Jos halusit aloittaa väittelyn Hitchensin kanssa, niin toivottavasti olit tehnyt kotiläksysi. Muuten tuli kylmää kyytiä. Harva väittelijä osaa ottaa jopa vastakkaista mielipidettä kannattavan yleisön osan samalla tavalla kuin hän. Hänen nokkelat tarinansa, esimerkiksi väittelyä edeltäneen pubikeskustelun pohjalta, saivat yleisön otteeseensa jo ennen kuin tilaisuus oli kunnolla päässyt käyntiin.

Hitchens sairastui ruokatorven syöpään, joka levisi ympäri kehoa ja lopulta koitui hänen kohtalokseen. Postuumisti julkaistu Kuolevaisuus kokoaa samoihin kansiin Hitchensin sairausaikanaan Vanity Fairiin kirjoittamat esseet ja kolumnit.

Pääpiirteissään kirja on lyhyt läpileikkaus hänen viimeiseen vuoteensa, sekä siihen millaisena hänen ystävänsä ja läheisensä hänet tunsivat. Hitchens kuvailee hyvin raadollisesti rankkojen hoitojen konkreettista suorittamista, kaikkine suonien löytämisongelmineen. Hän muistaa antaa tunnustusta myös sairaanhoitajilleen, jotka tekevät arvokasta työtään päivästä toiseen. Vaikka hänellä on hyviä ja todella huonoja päiviä kirjan aikajanalla, niin musta huumori on aina vahvasti läsnä. Hän ei menettänyt otetta itseensä missään vaiheessa.

Lyhyehkön kirjan mielenkiintoista antia ovat ehkä hänen viimeisinä päivinään tekemät muistiinpanot, mitkä on koottu kirjan loppuosaan. Parhaiten niitä voi kuvailla sekalaisina ”hajatelmina” kaikesta mitä mieleen vain sattui tulemaan. Joistakin irrallisista lauseista syntyi mielikuva, että hän ei varsinaisesti luovuttanut missään vaiheessa, vaan jaksoi vielä kurkistaa hieman seuraavaankin päivään.

”Mukavat miehet happinaamareineen ja paareineen ja ambulansseineen hyvin hellästi karkottivat minut yli terveyden rajan, toiseen maahan.”

Tomi Pinomäki