Varhaislapsuuteni kasvoin melko tavanomaisessa tapauskovaisessa perheessä. Kirkossa käytiin häissä ja hautajaisissa, iltarukous luettiin ulkomuistista ja koulussa opeteltiin kuinka Jumala loi ihmisen. Kaikki kuitenkin muuttui kohtalokkaasti, kun perhe-elämäämme varjostaneen alkoholismin tilalle vaihtui toinen päihde: Jeesus.
Siitä alkoi vanhempieni vimmattu uskonnollisen hurmoksen etsiminen mitä villeimmistä ja fundamentalistisimmista herätysliikkeistä ja uskonnollisista yhteisöistä. Ei ollut harvinaista, että näin kielillä puhumista, ihmisten kaatamista, parantamista, uskoon tulemista tai mitä kummallisempaa ”Pyhän Hengen johdattamaa” käytöstä.
Pienelle lapselle tällainen täyskäännös oli hämmentävää ja kummallista eikä se saanut oloa tuntumaan ainakaan yhtään aiempaa turvallisemmalta. Perheen monet rankat ongelmat lakaistiin maton alle, jotta ulospäin vaikutettiin malliperheeltä. Aiempia virheitä oli turhaa lähteä korjaamaan tai hyvittämään, sillä Jeesushan on jo sovittanut kaikkien häneen uskoviensa synnit.
Perhe-elämämme täyttyi alta aikayksikön uskonnolla, eikä muille harrastuksille ollut enää sijaa. Vanhempieni vaatimuksesta luimme yhdessä joka päivä raamattua ja rukoilimme, kävimme monta kertaa viikossa uskonnollisissa kokouksissa ja viikonloppuisin ja kesäisin järjestettiin uskonnollisia leirejä.
Alkuhämmennyksen laannuttua aloin pikkuhiljaa kapinoimaan ääriuskonnollisuutta vastaan, sillä en kokenut sitä koskaan omakseni. Siitä sai alkunsa uhkailu, rankaiseminen ja syyllistäminen, kun en jakanutkaan vanhempieni uskonnollisia mielipiteitä. Myöhemmin ymmärsin joutuneeni omien vanhempieni hengellisen väkivallan uhriksi.
Alkusysäyksen lopulliseen uskonnosta luopumiseen minulle antoikin kiihkeästi uskova isäni, joka keksi kerran syyttää minua kaikista perhettämme kohdanneista ongelmista, kun en suostunut rukoilemaan yhdessä vanhempieni kanssa. Olin ehkä 12 tai 13-vuotias ja jo silloin ymmärsin, että tuollainen syytös meni liian pitkälle. Sen jälkeen emme enää viettäneet yhteisiä rukoushetkiä.
Kapinoinnistani huolimatta en kuitenkaan saanut erota seurakunnasta tai jättää rippikoulua käymättä. Väsytystaistelun tuloksena sain valita kirkon tavanomaisen rippileirin herätysliikkeen leirin sijaan, kunhan osallistuisin isoskoulutukseen kuten hyvien nuorten kuuluu.
Rippikoulu ja isoskoulutus vahvistivat entisestään tuntemuksiani siitä, ettei Jumalaa ole olemassa. Lukion filosofian kurssit avasivat myös hurjasti maailmankatsomustani ja lopulta ollessani 16-vuotias koin elämäni ensimmäistä kertaa tunteen, jollaiseksi olin lapsena kuvitellut uskoontulon. Muistan vieläkin sen uskomattoman vapauden, voiman ja itsenäisyyden, jonka koin kun huomasin olevani ateisti.
Kirkosta erosin kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni, sillä vanhempani eivät suostuneet antamaan lupaa siihen ollessani alaikäinen. Vapaa-ajattelijoista kiinnostuin pian sen jälkeen. Pikkupaikkakunnaltani en löytänyt juurikaan hengenheimolaisia, mutta netistä löysin puuhastelevat vapaa-ajattelijat. Oli ihanaa huomata, etten ollutkaan yksin maailmankatsomukseni kanssa.
Alkuun liityin vapaa-ajattelijoihin kai lähinnä siksi, että halusin vihdoin kokea yhteenkuuluvuudentunnetta maailmankatsomuksellisissa asioissa. Vuosien varrella kansalaisvaikuttaminen on kuitenkin tullut elämässäni yhä tärkeämmäksi asiaksi ja nykyisin sanoisinkin kuuluvani vapaa-ajattelijoihin siksi, että tätä kautta koen voivani vaikuttaa asioihin ja olla mukana rakentamassa parempaa tulevaisuutta.
Heidi Friman