Heta Saxell

 

Reilu viisi vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen Ateistin arkea ja juhlaa -kolumnini tähän lehteen. Olen pohtinut tapakristillisyyttä, uskonnonopetusta, oman perheen ja suvun ristiriitaisiakin näkemyksiä, lastenkasvatusta, päiväkotien ja koulujen uskontokasvatusta, politiikkaa, homoseksuaalien oikeuksia, perinteitä ja niiden muuttumista – siis elämän arkea ja juhlaa ateistin ja uskonnottoman näkökulmasta. Usein omat ajatukseni ovat selkiytyneet juuri kirjoittamalla niistä, ja toivon myös lukijan viihtyneen kirjoitusteni parissa.

 

Näiden vuosien aikana olen tutustunut suomalaisiin vapaa-ajattelijoihin ja humanisteihin sekä Pro-Seremonioiden toimintaan, ollen itsekin mukana monessa. Erityisesti Reilu päiväkoti -hanke ja siitä kertominen on ollut minulle tärkeää. Välillä olen harmitellut sitä, että Suomen uskonnottomat ovat hajallaan eri liitoissa ja yhdistyksissä. Meitä on kuitenkin kohtuullisen vähän järjestäytyneinä tässä maassa ja siksi yhdessä tekeminen on erittäin tärkeää. Joitain projekteja ja tempauksia onkin tehty yli liitto- ja yhdistysrajojen, käsittääkseni menestyksellä. Näin kannattaa varmasti tehdä myös tulevaisuudessa.

 

Katsomusten tasa-arvo ei vielä toteudu Suomessa, mutta haluan ajatella sen edenneen, kiitos vapaa-ajattelijoiden ja muiden tahojen aktiivisen toiminnan. Kirkon tasaisesti hupeneva jäsenmäärä on varmasti yksi tekijä, joka vaikuttaa hitaasti mutta varmasti tähänkin asiaan. Ehkä viiden vuoden päästä ei enää taivastella kirkostaeroamislukuja, vaan kunnioitetaan ihmisten omaa valintaa. On käsittämätöntä että kirkkoon kuuluminen istuu kulttuurissamme edelleenkin niin tiukasti. Lapsikaste ja sitä kautta kirkon jäsenyys on selitys suosion taustalla. Jos ihminen on vauvana liitetty yhteisöön, johon hänellä ei ole omaehtoisia siteitä myöhemmin elämässään, eikö halu erota yhteisöstä ole ymmärrettävää?

 

Mitä jos kaikki vauvat liitettäisiin aina kulloiseenkin pääministeripuolueeseen ja annettaisiin ymmärtää, ettei henkilötunnusta saa ilman puolueen jäsenkirjaa? Näinhän ei olisi, mutta asiasta voisi puhua totena jos vaihtoehdosta ei juuri kerrottaisi. Näppärä tapa kasvattaa kannatusta, kannattaisi varmaan ottaa vinkkiä kirkolta! Lähes kaikki vauvathan tuntuvat saavan kasteessa nimen, ikään kuin sitä ei muuten voisi saada. Nyt ei pidä ajatella, että olisin lapsikastetta vastaan. En nimittäin ole, onhan sekin tapa juhlia. Mutten käsitä miksi tästä juhlasta pitää seurata verovelvoitteita automaattisesti myöhemmin elämässä. Kirkon ja valtion ero on toteutettava. Siihen tosin varmasti menee kauemmin kuin viisi vuotta, mutta epäilemättä sekin tulevaisuudessa tapahtuu.

 

Eniten olen näiden viiden vuoden aikana hämmästellyt negatiivista ja ajoittain vihamielistäkin suhtautumista ateisteihin. On ollut yllätys, että ateisti on automaattisesti moraaliton ja vieläpä moraaliton kommunisti, ellei peräti stalinisti (ei kun ne stalinistithan oli niitä, jotka haluavat kasvisruokaa Helsingin kouluihin, niinhän se meni). Siksi onkin helpompaa puhua uskonnottomuudesta kuin ateismista, se ei herätä niin negatiivisia mielikuvia.

 

Mutta asiat muuttuvat, ja niihin voi vaikuttaa. Pieniä askelia ja jääräpäisyyttä, sitä se vaatii. Siksi aion taas kerran puhua päiväkodin vasu-keskustelussa uskonnottomien lasten reilusta kohtelusta. Olen se äiti, joka asiasta aina jaksaa jankuttaa. Sori vaan, mutta tämä ateisti ei vaikene!

Kirjoittaja on kustannustoimittaja, sekulaari humanisti ja ateisti.