Esa Ylikoski
”Suomen pyhä sota” on kirja pappien julistustoiminnasta jatkosodassa. Se osoittaa kiintoisalla tavalla, miten uskonto taipuu myös sodan palvelukseen monin eri tavoin – ja ristiriitaisesti. Kirjoittaja, yhteiskuntatieteiden tohtori Jouni Tilli (s. 1979) toimii tutkijana Jyväskylän yliopistossa.
Tilli valottaa lähtötilannetta kirjan esipuheessa: ”Suomi lähti kansallissosialistisen Saksan liittolaisena valloittamaan Itä-Karjalaa ja perusteli hyökkäyksensä pyhänä sotana, ristiretkenä ja Jumalalta saatuna maailmanhistoriallisena tehtävänä tavalla, joka nykyihmiselle muistuttaa lähinnä uskonnollista fundamentalismia.”
Tästä kirkon ja papiston hoitamasta ”perustelusta” on runsaasti aineistoa. Samalla Tilli käsittelee asiaa myös teologisten ristiriitojen kautta. Oppi-isä Lutherillehan erityisesti juuri ristiretket olivat kauhistus. Ongelma ratkaistiin kääntämällä hyökkäys puolustukseksi. Itse Kirkolliskokouksen julkilausumassa syksyllä 1941 todettiin käsillä olevan historiallinen hetki, jolloin Jumalan oikeudenmukaiset tuomiot ovat toteutumassa, kun ”petollisin, petomaisin ja antikristillisin ” valta oli aloittanut hirvittävän sodan.
Yksittäisten pappien kielenkäytössä sekä ”uusi taivas ja maa” että varsinkin vihollinen ”pahuuden henkivaltana” saivat värikkäämpää kuvausta: tunnottomat ja sydämettömät, karkeat materialistit olivat riivaajahenkien viskelemänä kuin eläviä robotteja tai tekniikkaa hallitsevia petoja, jotka elävät alkeellisten vaistojen varassa.
Sotaonnen tasaannuttua ja käännyttyä papisto varoitteli ensin kotirintamaa ja joukkoja synnistä ja tapainturmeluksesta. Vanhan testamentin Joosuaan vedoten peloteltiin Jumalasta pois kääntymisen johtavan siihen, ”ettei Herra, teidän Jumalanne, enää karkota näitä kansoja teidän tieltänne, vaan ne tulevat kylkienne ruoskaksi ja okaaksi silmiinne, kunnes te häviätte tästä hyvästä maasta.”
Sodan lopussa papisto kävi taistelua luopumusta ja tottelemattomuutta vastaan syntinä, joka vetää päälleen Jumalan tuomion. Tottelemattomuuden huipentumana oli Saatana, sillä karkotettiinhan Lucifer taivaasta juuri kapinoinnin takia. Pelättiin, että kansa kääntyy palvomaan Jahven sijaan Kaanaan jumalia ja Hoosuan vaimon tavoin sortuu haureuteen.
Syyskuussa 1944 Suomi kuitenkin joutui ”Jumalan kouluun” ja vaeltamaan ”polttavassa erämaassa”, kun se irtaantui Saksan rinnalta, erotti presidentti Rytin, solmi välirauhansopimuksen Neuvostoliiton ja muiden liittoutuneiden kanssa aloittaen sotatoimet Lapissa olevia saksalaisjoukkoja vastaan. Uudessa tilanteessa kirkko kuitenkin opetti uskoa ja luottamusta sekä poliittisiin johtajiin että Jumalan johdatukseen. ”Oli muutos mihin suuntaan tahansa, esivaltaa tuli totella ja syy löytyi aina syntisistä kansalaisista”, Tilli toteaa.
Kirkon nykyisestä joustavuudesta puolestaan kertoo, että Tillin teos on nimetty myös Vuoden kristilliseksi kirjaksi, koska se perustelujen mukaa johdattaa pohtimaan tärkeää kysymystä oikeutetusta sodasta kristillisessä perinteessä. Itse en näe kirjaa mitenkään kristillisenä, vaan pikemminkin kirkon ja papiston toiminnan historiallis-kriittisenä kuvauksena.
Kirjasta nousee mieleen yhtymäkohtia ja eroja tähän päivään. Iltapäivälehtien vihollisasetelma on samankaltainen, vaikka uskonto onkin taka-alalla. Ylen haastattelussa Jouni Tilli huomautti, että Putinista ei ole tehty antikristusta, vaan irrationaalinen mielipuoli, joka on täysin länsimaille kuuluvan "järjellisen" maailmankuvan tuolla puolen. Oli niin tai näin, pappeja näkyy niin Venäjän ja Ukrainan sotatoimien kuin Suomenkin toimien siunaajina.