Suvi Auvinen

 

Alkuvuodesta hallituksen kehysriihi teki päätöksiä tiukoista leikkauksista. Yksi leikkuriin joutunut taho olivat vähemmistöuskonnot. Kehysriihessä päätettiin järjestää vähemmistöuskontoihin kuuluville oman uskonnon opetusta vain, jos oppilaita on vähintään kymmenen. Aiemmin opetusta piti järjestää, jos oppilaita oli vähintään kolme.

 

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula ja vapaa-ajattelijoiden Laura Mäntysalo pohtivat leikkausta.

 

”Mielestäni kyseessä on etukäteen hävitty viivytystaistelu sen tosiasian edessä, että oman uskonnon opetus kouluaineena pyritään säilyttämään jatkuvasti moninaistuvassa yhteiskunnassa”, toteaa Kontula. ”On selvää, että jollakin aikavälillä on pakko siirtyä yhtenäisiin katsomusaineisiin ja jättää vastuu oman uskonnon opetuksesta seurakunnille. Vielä poliitikkojen enemmistö ei kuitenkaan ole siihen valmis.”

 

Kontula vertaa uskonnonopetusta poliittisiin sidoksiin. “Oman uskonnon opetuksessa on kyse samanlaisesta järjestelmästä kuin jos yhteiskuntaoppia opetettaisiin erillisryhmissä vasemmistolaisista ja oikeistolaisista kodeista tuleville lapsille. Siis lähtökohtaisesti yhtenäisen peruskoulun idean vastainen”, linjaa Kontula.

 

Eriarvoisia lain edessä

Uusi linjaus ei koske evankelis-luterilaisen uskonnon, ortodoksisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta. Tätä ei Mäntysalo ymmärrä: ”Päätös on kummallinen – ja on vaikea nähdä tämän edistävän aitoa vuorovaikutusta eri uskontojen välillä. Näen sen myös yhdenvertaisuuden kannalta ongelmallisena: miksi kolmen katsomusaineen opetuksen vähimmäisryhmä on erilainen kuin toisten?”

 

Kontula ei myöskään koe perusteltuna erottaa kolmea katsomusainetta omaksi joukkiokseen: ”Erityissäätely olisi perusteltua ainoastaan elämänkatsomustiedon osalta, joka ei ole sitoutunut mihinkään uskontoon ja jonne siksi hakeutuu jo nyt sellaisia oppilaita, joilla ei ryhmäkokovaatimusten vuoksi ole mahdollisuutta saada oman uskonnon opetusta tai jotka eivät sitä halua. Mikäli uskonnonopetukselle asetetaan joitakin vähimmäisryhmäkokoja, tulisi sen olla kaikille uskonnoille sama.”

 

Laura Mäntysalo erittelee tarkemmin eri katsomusaineiden asemaa: ”Ortodoksinen opetus on mukana erityisasemansa vuoksi – mutta onko tuolle erityisasemalle olemassa perusteita? Erityisesti tämä on väärin muita pienuskontoja kohtaan. Ev.lutin erityisaseman suomalaisessa

koulujärjestelmässä ymmärrän, mutta miksi se on kirjoitettu erikseen tähän lakiin jos sen asema olisi aidosti näin vahva myös tulevaisuudessa?”

 

Mäntysalo voisi kuitenkin tukea elämänkatsomustiedon erityisasemaa: ”Luonnollisesti uskonnottoman perheen lapselle on suurempi asia joutua uskonnonopetukseen, kuin uskonnollisen perheen lapselle olla toisen uskonnon oppien parissa.” Hän pohtii ryhmäkokojen kasvun eri seurauksia et-opetuksessa: ”Ongelmia tulee nimenomaan siinä että vähimmäisoppilasmäärä nousee yli kolminkertaiseksi, ja silloin moni lapsi putoaa oman uskonnon opetuksesta – ryhmää ei järjestetäkään.”

 

Tällaisessa tilanteessa elämänkatsomustiedon ryhmät kasvavat. Suunta on vapaa-ajattelijoiden mielestä luonnollisesti hieno. ”Vaarana on kuitenkin se että ryhmän muodostuessa suurelta osin eri pienuskontoisista lapsista tulee siitä sekalainen sillisalaatti, eikä asioita ehkä voida käsitellä samalla tavoin kuin tällä hetkellä kun ryhmä koostuu lähinnä uskonnottomien perheiden jälkikasvusta”, Mäntysalo muistuttaa.

 

Laura Mäntysalo näkee kuitenkin positiivisen mahdollisuuden elämänkatsomustiedon opetussuunnitelman laajuudessa. ”Tunneille saatetaan saada aivan loistavia keskusteluja ja vuorovaikutusta osaavan opettajan johdolla, tai jopa tästä huolimatta. Tällöin luonnollisesti tämä mahdollisuus pitäisi antaa myös ev.lut. kirkon ja ortodoksisen kirkon jäsenille”, Mäntysalo toteaa.