Vapaasti ajateltua: Muistatko totella aina, aikuinen?

Pitääkö koulussa totella vain lasten?

Vasta koulussa opin maailmasta Jumalan.

JU-MA-LA ON SUU-RI.

JU-MA-LA ON HY-VÄ.

 

Hän on luonut taivaan. Hän on luonut meren. Hän on luonut maan. Hän on luonut sinut. Jumala on sinun taivaallinen isäsi. Sinä olet Jumalan lapsi. Kiitä Jumalaa! Rakasta Jumalaa! Tottele hänen käskyjänsä!

 

Lasten satusetä Sakari Topelius opettaa sinua näin. Muistathan totella aina!”

 

Yllä oleva lainaus on Olli Jalosen teoksesta Poikakirja. Lainauksen ydin on, että kansakoulussa oppi maailmasta 60-luvulla Jumalan samoin kuin tottelemisen. Jalosen kuvaama koulu on kaukana takanapäin. Jumalaa ei enää vuonna 2014 opita peruskoulussa niin kuin 60-luvun kansakoulussa. Myös aina tottelemisen käsky on nykyään vähän niin ja näin.

 

Tottelemisen vaatimus hiertää koulua. Lapset on saatava tottelemaan, jotta he oppisivat. Häiriköt on pistettävä ruotuun. Lääkkeenä ruotuun laittamiselle tulivat uudet takavarikointi- ja etsintämääräykset voimaan vuoden vaihteessa. Näiden turvin opetuksen häiriöttömän kulun toteuttamiseksi opettaja saa tietyin edellytyksin ottaa talteen oppilaiden esineitä ja avata reppuja. Säännöksen säätäjät näyttävät toivovan, että takavarikoinnit ja etsinnät auttavat lapsia muistamaan tottelemisen topeliaanisen alkulähteen. Oppiminenkin alkaa heidän käsityksensä mukaan silloin todennäköisesti sujua aikuisen määräämällä ja ohjaamalla tavalla kuten joskus ennen.

 

Ehkä näin ei kuitenkaan käy, sillä tottelemiseen liittyy toinenkin puoli. Koulussa tottelemattomuus samaistetaan herkästi vain lapsiin ja nuoriin. Tällöin unohdetaan kokonaan koulun aikuiset. Aikuisetkin voivat olla tottelemattomia ja siten omalta osaltaan heikentää lasten heitä kohtaan tuntemaa arvostusta. Tämä saattaa ilmetä minkälaisissa toimissa tahansa. Esimerkkeinä voivat olla tunnustukselliset uskonnonharjoitukset koulupäivän aikana; seurakuntien päivänavaukset, joulu- ja kevätkirkot. Näihin tunnustuksellisiin uskonasioihin on kiinnitetty huomiota lehtikirjoituksissa ja lainsäädännössä. Siitä huolimatta pääkaupunkiseudullakin on kouluja, joissa edelleen pidetään itsestäänselvyytenä, että kaikki oppilaat vakaumuksestaan riippumatta osallistuvat tunnustuksellisiin uskontotilaisuuksiin, vaikka perustuslaki ei tällaista menettelyä puolla. Miten näissä tilanteissa koulun aikuiset saataisiin muistamaan, että perustuslakia pitää totella aina?

 

Joidenkin koulun aikuisten tottelemattomuutta osoittaa vielä heidän suhtautumisensa arviointiin. Opettaja voi mielestään vain todeta, että hänellä on vapaat kädet määrätä oppilaan numero. Voimassa olevista arviointisäännöistä huolimatta opettaja ei edes välttämättä ole tutustunut opetussuunnitelman arviointikohtiin, esimerkiksi tukea tarvitsevien tai suomea vieraana kielenä opiskelevien oppilaiden arviointisääntöihin. Näiden oppilaiden arviointi tuntuu nimittäin yhä olevan monelle opettajalle aivan uusi asia.

 

Tunnustuksellinen uskonnonharjoitus ja arviointi ovat tässä esimerkkejä koulun sisäisestä aikuistottelemattomuudesta ja jonkinlaisesta vaikeudesta sopeutua voimassa olevaan normipohjaan. Nämä tapaukset saattavat vaikuttaa mitättömiltä ja vähäpätöisiltä, mutta pohjimmiltaan niissä on kysymys myös koulun suhtautumisesta lapseen ja lapsen oikeuksiin. Lasten toimintavapauden kaventaminen ja rajaaminen kurikeskustelun yhteydessä on saattanut jättää varjoonsa ne toimivallan rajoitukset ja velvoitteet, jotka koskevat opettajia ja jotka juontuvat perus- ja ihmisoikeuksista sekä perusopetuslaista.

 

Pitääkö lasten alkaa muistuttamaan koulun aikuisia lakien tottelemisen välttämättömyydestä ja siitä, että koulun aikuisetkin ovat laillisuusvalvonnan piirissä vaikkapa arviointia tehdessään tai lapsen uskonnon ja omantunnon vapauteen puuttuessaan?

 

Pirkko Eerola-Pilvi, oikeust. kand.