USKONNOLLA VOI SATUTTAA SYVÄLLE

Olen allerginen uskonnolle. Papin ei tarvitse kuin kävellä huoneeseen, niin minä jo poistun. Tarkistan aina ennen mihinkään tapahtumaan lähtöä, ettei yhteistyökumppanina tai yhtenä järjestäjistä ole mikään seurakunta. Bonuslasten joulujuhlasta lähdin […]

Olen allerginen uskonnolle. Papin ei tarvitse kuin kävellä huoneeseen, niin minä jo poistun. Tarkistan aina ennen mihinkään tapahtumaan lähtöä, ettei yhteistyökumppanina tai yhtenä järjestäjistä ole mikään seurakunta. Bonuslasten joulujuhlasta lähdin pois siksi aikaa, kun ohjelmassa oli Enkeli taivaan.

Pahimpia ovat yllätykset: Työpaikalle tulee tieto, että työkaveri on sairastunut syöpään. Joku kollegoista ehdottaa, että rukoillaan yhdessä sairastuneen puolesta. Karatako paikalta sanomatta mitään, vai pitäisikö sanoa vastaan? ”Eihän siinä mitään pahaa ole!” joku huudahtaa, ja sitten minä olen se pahis.

Kun kerron ihmisille uskontoallergiastani, seuraavaksi oletetaan, että olen kasvanut jossain herätysliikkeessä tai kultissa. Ei. Vanhempani toimivat ihan tavallisessa luterilaisessa seurakunnassa. Molemmat vain sattuivat olemaan ihmisiä, joilta olisi pitänyt ottaa lapset pois. Kotona olin aina hälytystilassa, sillä koko perhe eli isäni mielialojen mukaan. Jos hän oli huonolla tuulella, mustelmia syntyi.

Lapsuudestani muistan, kuinka oli tärkeää osata Isä meidän takeltelematta. Liian pitkä tauko tai sanoissa sekoaminen tarkoitti pahoinpitelyä tai pahempaa. Kun kirkossa pappi alkoi puhua helvetistä, isä kumartui puoleeni ja muisti aina sanoa: ”Sinne sinä olet menossa.”.

Kun seurakunnan kerhossa opetettiin kymmentä käskyä, kysyin neljännen kohdalla, pitääkö aina totella, mitä vanhemmat sanovat. Pappi oli vahvasti sitä mieltä, että poikkeuksia ei ole. Olin hämmentynyt. Minulla ei lapsena ollut sanoja kaikelle, mitä meillä kotona tapahtui. Jos olisi ollut, pappi olisi joutunut vastaamaan useaan tiukkaan kysymykseen, kuten: Jos on nähnyt isänsä paiskovan viimeisillään raskaana olevaa vaimoaan pitkin seiniä, vieläkö häntä pitää kunnioittaa?

Äitini pakeni työhönsä. Olimme paljon hoidossa, ja monesti hän tuli hakemaan meitä tunteja sovittua myöhemmin. Aina ei löytynyt hoitopaikkaa. On pitkä aika odottaa äitiä töistä kotiin, ja vielä pidempi se on, kun on nälkä. Joskus ruoka oli suklaalevy, jonka äiti tökkäsi käteen ennen kuin kaatui sänkyyn. Opettelin hoitamaan talon ja sisarukseni, ettei äiti väsyisi.

Ulkopuolisille vanhempani olivat kuin enkeleitä ja seurakunnassaan hyvin pidettyjä. Ehkä siksi äitini jaksoi. Hän kieltäytyi eroamasta, sillä avioero on synti. Näin siitä huolimatta, että miehensä tuhosi sekä perheemme että sen talouden.

Isäni ei käsittääkseni ollut pedofiili, hän teki mitä teki, koska nautti vallantunteesta. Jumalahan oli asettanut miehen perheen pääksi, joten hänen sanansa oli laki. Isälläni oli kuitenkin pedofiilikavereita, joille hän vuokrasi minua rahapulassaan. Sitä kautta kävin yhden absurdeimmista keskusteluistani. Uskoon tullut pedofiili kertoi minulle iloisena, kuinka helpottunut hän on nyt, kun on löytänyt Jeesuksen. Ennen häntä kuulemma ahdistivat kauheat omantunnontuskat, mutta nyt hän voi vain käydä sunnuntaina kirkossa, pyytää syntejään anteeksi ja taas on kevyt olla! Sitten hän raiskasi minut.

12-vuotiaana luin koko Raamatun, enkä löytänyt suurta viisautta, vain paljon ristiriitaisuuksia ja outoja lakeja. Riparilla pappi selitti minulle, kuinka olen perisynnin tahraama, ja vain Jumalan armo voi minut pelastaa. Uskoinkin, että vika on minussa, eikä perheessäni aina siihen asti, kunnes aloitin terapian.

Tie ateistiksi oli pitkä, vaikka olinkin vieraantunut uskonnollisuudesta jo nuorena. Vaikka meillä oli kotona hyllymetreittäin kirjoja, yhdessäkään ei mainittu uskonnottomuutta. Minulle tarjotut vaihtoehdot olivat kaikki uskontoja, sillä ”johonkinhan sitä pitää ihmisen uskoa!” Oli kauheaa, mutta samalla myös vapauttavaa sisäistää se ymmärrys, ettei ”tuolla jossain” ole kaikkitietävää jumalaa, joka rakastaa minua, mutta vahtii jokaista ajatustani ja tekoani heittääkseen minut helvettiin.

Kun yritän selittää ihmisille, miksi en siedä edes uskonnon mainitsemista, he tuijottavat minua kuin puhuisin hepreaa. ”En minä ole kokenut tuollaista”, he sanovat kuin kumotakseen kaiken kertomani. Olen saanut kuulla, että ”tapahtuman mainostaminen uskonnottomana syrjii uskovaisia” ja ”eihän se ketään satuta, jos lauletaan virsiäkin”.


Minua satuttaa. Syvälle.

 

VENLA PARANTAJA