Pääsiäisyö armon vuonna 2022. Istun Mikaelinkirkossa Helsingin Kontulassa ja ahdistun hetki hetkeltä enemmän. Tekee mieli rynnätä ulos, mutta en kehtaa herättää enempää huomiota kuin jo nyt olen tehnyt. Sitä paitsi silloin jäisi ilmainen ateria saamatta.
Nimenomaan ruoan perässä olen pääsiäisyön messuun tullut. Aikaisemmin illalla kävin lukemassa teinipäiväkirjaani Päiväkirjaklubin tapahtumassa Töölön Korjaamolla, jonka jälkeen pari kanssalukijaa pyysi minut mukaansa Kontulaan. Siellä olisi syötävää tarjolla ilmaiseksi. Mikä ettei, ajattelin: seuraan kirkonmenot uteliaasti muina miehinä ja ehkä jopa osallistun ehtoolliseen niin kuin turisti, joka heittää kolikon uhrilähteeseen ja toivoo jotain, vaikka ei usko yliluonnolliseen.
Eksyn tuttavistani heti kirkon ovella. Seisoskelen hetken epätietoisena hämärässä aulassa, kunnes ystävällinen nuori mies viittoilee kohti kirkkosalia ja ojentaa messun ohjelman, lyijykynän ja punakantisen ”Nuoren seurakunnan veisukirjan”. En näe tuttujani pimennetyssä kirkossakaan. Istun arasti käytäväpaikalle, mahdollisimman kauas ihmisistä, joita on reilut parikymmentä.
Aluksi veisataan virsi 704. Ajattelen tapailevani laulua turistina muiden mukana, mutta kyseistä kappaletta ei punaisesta kirjasta löydy, vaikka kuinka selaan. Virren jälkeen pappi flirttailee messua järjestämässä oleville seurakunnan ”seminuorille” saarnaamalla, kuinka Jeesuksella ei ollut hyvä fiilis aikanaan, koska hänen pääsiäisensä ei mennyt niin kuin Strömsössä. Alkaa ahdistaa.
Pahin on kuitenkin vasta edessä. Puolenyön aikaan siirrytään juhlimaan Kristuksen voittoa kuolemasta, jonka merkiksi kirkkoon lisätään valoa. Messun toimittajat sytyttävät kynttilät ja lähtevät ne kädessään kulkemaan kirkkokansan pariin. Yhtäkkiä kaikilla seurakuntalaisilla on kädessään omat pienet kynttilänsä, tuohukset, joihin valkokaapuiset tarjoavat tulta isommilla kynttilöillään. Kaikilla on kynttilä kädessään – paitsi minulla!
Erotun joukosta. Häpeän. Olen kuin katsoja, joka on eksynyt teatterin lavalle kesken näytelmän vessaa etsiessään. Pois täältä! Karkuun! Helvetti! Miksi nolaatte minut? En anna teille koskaan anteeksi, sillä te tiedätte, mitä teette!
Eivät he tiedä. Punastun, kun tajuan, että lyijykynä, jonka sain kirkkoon tullessani ja asetin siististi rintataskuuni, on se kaipaamani tuohus. Ajattelin, että kynää käytetään esirukousten kirjoittamiseen tai Jeesus-bingon pelaamiseen, mutta sitä en ymmärtänyt, että se on tarkoitus sytyttää tuleen.
Ohjelma jatkuu. Virret soivat, laulut raikuvat. Minä nousen seisomaan ja istun kohteliaasti muiden mukana. Kuuntelen tarinoita Getsemanen puutarhasta, jossa Jeesus hikoili veripisaroita ja Simon Kyreniläisestä, joka matkalla Golgatalle pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Sulaudun joukkoon ja painan pääni, kun muut rukoilevat ja näyttelen muiden mukana, että lausun uskontunnustuksen. Ehtoolliselle astumista en enää edes harkitse.
Minä annoin 30 vuotta sitten elämäni Jeesukselle. Tässä olen, tee mitä tahdot, kuiskasin ruokatunnilla Johanneksen kirkossa. Mitään ei tapahtunut. Halusin tulla uskoon, mutta anova ei saanut, etsivä ei löytänyt, eikä kolkuttavalle avattu, vaikka yritin kaikkeni kahden vuoden ajan. Nyt minua ahdistaa, kun seuraan järkevän oloisia aikuisia, jotka suorittavat vakavissaan taikauskoisia seremonioita: juovat Jeesuksen verta ja syövät ruumista. Eikö kenellekään tule koskaan mieleen, että hetkinen, mitä ihmettä me, isot ihmiset, tässä oikein puuhaamme?
Pappi sanoo, että Kristus nousi kuolleista ja kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi. Pappi kehottaa meitä tervehtimään vieruskavereitamme toteamalla, että Kristus on ylösnoussut. Minä painan katseeni lattiaan ja rukoilen, ettei kukaan änkeä reviirilleni ja tule kiusaamaan millään noin nololla tempauksella.
Kristuksen ylösnousemuksen juhla jatkuu takkahuoneessa, jossa vihdoin – puoli yhdeltä yöllä – on tarjolla ruokaa: lihaa, perunaa, salaattia, rahkaa, kääretorttua ja kahvia. Ennen ruokailua lauletaan seisten ”nyt silmäin alla Jeesuksen olemme tulleet yhtehen”. Puheensorina täyttää huoneen. Kaikki tuntevat toisensa, minä en ketään. Tuttujani ei paikalla näy. Liekö heitä ikinä oli edes olemassa? Olen yksinäinen ja ulkopuolinen. Syön nopeasti, en puhu kenellekään.
Mitäkö pääsiäisyön messusta opin? Sen, että ilmaisia aterioita ei todellakaan ole.