Jo kahdesti koronan vuoksi peruttu maailmankuulun mezzosopraano Anne-Sofie von Otterin konsertti Naanatalin musiikkijuhlilla lauantaina 27.11 oli ehdottomasti koko Varsinais-Suomen kulttuurikentän vuoden kulttuuritapaus. Ruotsalainen von Otter opiskeli laulua Tukholmassa ja sen jälkeen Lontoossa arvosteltussa Guildhallin School of Music and Dramassa sijoittuen hyvin arvostetuissa kilpailuissa. von Otter debytoi vuonna 1983 Baselin oopperassa Michael Haydin Orlando Paladinossa ja on sen tehnyt lukuisia rooleja barokkioopperaroissa, mutta myös uuden aikakauden oopperoissa (eli 1900-luvulla sävelletyissä ooppetoissa) kuten Richard Straussin Ruusuritarissa. Otter on esiintynyt mm. Milanon La Scalassa, New Yorkin Metropolitanissa ja Suomen Kansallisoopperassa Syyssonaatissa. Tämän lisäksi von Otter on tehnyt muutakin kuin oopperaa, kuten levyttänyt  rock-muusikko Elvis Costellon kanssa levyn Anne-Sofie von Otter meet Elvis Costello jolla kuultiin niin Lennon & MacCartneyn, Tom Waitsin ja Ron Sexsmitshin kappaleita.

Klassista musiikkia harrastavan vaparin kannalta oli kenteis hiukan ironista, että konsertti pidettiin Naanatalin kirkossa hyytävän kylmänä talvi-iltana, joka muistuttaa joidenkin Patricia Cornwellin dekkareiden avauksia. Nämä ovat aina jonkinlaisia turistimatkoja ympäristöihin, jotka ovat samaan aikaan tuttuja, mutta silti vieraita. Moni vapari pystynee ulkomailla vastaamaan kysymykseen uskonnollisesta taustastaan ”I was raised Lutheran”, koska kirkkorakennusten läsnäolo on niin voimakkaasti läsnä. Kirkko on aikoinaan rakennettu birgittalaisluostarien kävijöitä varten, ja verrattain vauras kaupunki on kasvanut tämän ankean rakennuksen ympärille. Viimeiset luostarin rakennukset tosin on purettu jo 1608 kuningas Kaarle IX:n määräyksestä.

Kirkko on valittu musiikkijuhlien pääkonserttipaikaksi, enkä suoraan sanottuna ymmärrä miksi, mihin tulen seuraavaksi. Itse Naantalin kirkko on synkkä, keskiaikaisen ankea rakennus, josta huokuvat luterislaishenkinen syyttäminen, syyllistäminen, köyhyys, kurjuus, mustat huivit ja ankeat virret. Sitäkin suuremmat kontrastin tilanteeseen toi von Otter iloisella iloisella, riemunkirjavalla pukeutumisellaan. von Otterilla oli päällään kuvioitu silkkibleiseri ja oranssi huivi, jotka hehkuivat loistavasti ja saivat kuuntelijan unohtamaan kirkon ankean ilmapiirin. Vaikutelma oli osittain koominen, sillä Otter esiintyi osan konsertin ajasta alttarin edessä roikkuvan Jeesuksen edessä, ja iloisempien kappaleiden aikana Otter nauroi ja villitsi yleisöä.

Iloinen avaus Bernsteinilla

Konsertin yleisvaikutelma on erittäin hyvä, ellei täydellinen. Vaikka monesta asiasta kirkkoa voi moittiakin, niin akustiikka ei ainakaan petä. Eikä von Otterin ääni; hänen äänensä ei ole osoittanut väsymistä eikä samanlaista murtumista avauksissa kuin esimerkiksi toisella merkittävällä sopraanolla Barbara Hendricksillä viime vuosina.

Konsertti avattiin Leonard Bernsteinin kauniille pienellä kappaleella A Simple Song, mikä oli hieman ironista, sillä Bernstein oli tunnettu agnostikko ja uskonsa kanssa kamppailija. Bernstein tunnetaan erityisesti musikaalin West Side Story säveltäjänä, mikä oli hänen läpimurtonsa Yhdysvalloissa Broadwaylla.Kun hieman harrastaa googlailua ja Bernsteinin elämän tutkimista (tai hakee kirjastosta muutaman Bernsteinin elämänkerran), huomaa, miten tämä kamppaili koko elämänsä ajan juutalaisen uskonsa kanssa.

Juutalaista etnistä taustaansa Bernstein toi usein esiin, ja esiintyi Jerusalemissa, mutta hänen uskonnollinen vakaumuksensa jäi monelle arvoitukseksi, sillä Bernstein sävelsi esimerkiksi Jacqueline Kennedylle tilaustyönä erään tunnetuimmista töistään eli Mass, roomalaiskatolisen messun. Monet ovat pitäneet häntä viime kädessä agnostikkona. Useat musiikinhistorioitsijat ovat pyrkineet osoittamaan että Bernsteinin kristityille säveltämistä joululauluista on nimenomaan löydettävissä syvä usko ja vakaumus juutalaiseen uskoon, mutta viime kädessä Bernstein vei tiedon uskonnollisesta vakaumuksestaan mukanaan hautaan.

Monipuolinen repertoaari

Konsertissa kuultiin myös useamman euroopplaisen säveltäjän töitä, kuten belgialaisen César Franckin Prélude teoksesta Prélude, fugue et variation, Op, 18 Arvo Pärtin My hear´s in the highlands, Charles Ivesin Serenity ja lukuisia muita. Kiinnostavaa näissä oli erityisesti ranskalainen Olivier Messiaen. joka vieraili Suomessa vuonna 1966 ja jolle on myönnetty Sibelius-palkinto Wihurin kansainvälisiltä rahastoilta. Olen itse aina pitänyt Messianin musiikista johtuen tämän kokeilevaisuudesta erityisesti piano- ja hänen leipälajinsa, urkumusiikin parissa. Messian toimi samassa pariisilaisessa seurakunnassa urkurina oli harras katolilainen selvittyään sotavankeudesta toisen maailmansodan aikana. Vaikka voisi olettaa Messiaenin musiikin sopivan täydellisesti kirkkokonserttiin, niin olen aina miettinyt, miten konservatiivinen pariisilainen katolainen seurakuntayleisö on aikoinaan ottanut vastaan monet Messianen kokeilevat teokset.

von Otter osoitti laajan muuntautumiskykynsä siirtyessään Peter Corneliuksen 1870-luvun alussa sävelletyistä liedeistä suoraan Jean Sibeliuksen kappaleisiin, kuten vuonna 1914 sävellettyyn Granen, opus 75, nro 5. Erityinen kiitos ja maininta on von Otterin luottopianisti Bengt Forsbergille, joka soitti loistavan tulkinnan pianollaan Sergei Ljapunovin kappaleesta Chanteus de Noël. Ljapunovin teokset ovat toisinaan olleet hankalasti tulkittavia, mutta Forsberg onnistuu tulkinnassaan hienosti.

Jostain syystä joulun ajan konsertteihin (varsinaiseksi joulukonsertiksi en tapahtumaa kutsuisi ohjelmiston monipuolisuuden vuoksi) on valittu aina runsaasti Johan Sebastian Bachia, jonka työt hartaasta luterilaisuudestaan huolimatta muistuttavat enemmän roomalaiskatolilaisia messuja. Vaikka Bach on kaunista kuultavaa, niin onneksi valikoimaan kuului loppupuolella myös kevyempi kanadalaisen Ron Sexsmithin Maybe this Christmas.

Loppuvaikutelmana todettakoon, että konsertti oli kontrasteiltaan kiehtova. Ohjelmisto ei vastannut perinteistä joulun ajan konserttia, saati von Otterin iloinen esiintyminen, ja jyrkkä ristiriita tilaan jossa konsertti pidettiin. Taiteen on joskus sanottu olevan sanovan taidette vain silloin, kun se onnistuu järkyttämään yleisöään. Tämän kritiikin kirjoittajaa kyseinen taidekokemus ainakin onnistui järkyttämään hyvällä tavalla. Hyinen talvi-ilta oli paljon miellyttävämpi Naantalista pois lähtiessä kuin sinne saapuessa.

Eero Suorsa

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2021.