YKI RÄIKKÄLÄ
Viime aikoina on julkaistu kaksi saatanapaniikista kertovaa kirjaa. Edellisessä lehdessä arvioin Katri Ylisen kirjan Saatanallinen paniikki. Sitä lukiessani tietooni tuli tammikuussa julkaistu Paholaisen perilliset. On sattuma, että nämä kirjat julkaistiin kuukauden välein. Äystö oli kyllä saanut tietää Ylisen suunnitelmasta, mutta kyseessä olivat erikseen syntyneet ideat. Aivan sattumasta ei silti ole kyse. 90-luvulla pelko saatananpalvonnasta ja nuorten perikatoon menemisestä oli sukupolvikokemus, ja 20 vuotta on ymmärrettävä aika katsoa nostalgisesti taaksepäin oman lapsuuden ajan ilmiöihin. Molemmilla on myös omakohtainen kokemus saatananpalvonnasta varoittelevan nuorisopastori Riku Rinteen vierailusta kummankin koulussa.
Jos Ylinen on viestintäalan yrittäjä ja tietokirjailija, on Äystö uskontotieteen tohtori ja uskontotieteilijä. Se myös näkyy molempien teksteissä. Ylisen teksti on enemmänkin kaunokirjallista, kun Äystöllä ote aiheeseen on tiukan asiallista, monipuolista ja tinkimättömästi tekstilähteisiin perustuvaa. Lukemista se ei suinkaan haittaa. Päinvastoin.
2020-luvun alku oli käänteiden aikaa. Tuli Covid-19, salaliittoteorioiden nousu, MAGA-liike, Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Nämäkin tulevat olemaan sukupolvikokemuksia. Mutta näihin aikoihin Suomessa lehdistössä on ilmestynyt itseironisiakin muisteluksia jo kolmen vuosikymmenen takaisesta paniikista. Siispä Äystö päätti käydä asiaa läpi uskontotieteilijänä. Tuloksena tämä kirja.
Kirjan ensimmäinen puolisko kertoo satanismipaniikista USA:ssa. Siellä se alkoi ja siellä se laantui alkaakseen Suomessa. Lukuisat esimerkit USA:sta kertovat aivan absurdista naiiviudesta sikäläisellä yleisöllä, mikä kylläkin jatkuu edelleen. Muodot vain ovat muuttuneet. Yhteiskuntaa uhkaaviin salaliittoihin uskotaan edelleen, mutta ei nähdä käsillä olevia todellisia vahingollisia ilmiöitä.
Legendaarisen amerikkalaisen saatananpalvonnan lanseeraajan, Saatanallisen raamatun tekijä ja Saatanan kirkon perustajan Anton LaVeyn edesottamukset käsitellään riittävässä laajuudessa. LaVeyn sumuista ideologiaa kuvaa hyvin se, että hän omaksui uusiseelantilaisen Arthur Desmondin sosiaalidarwinistisen ja vahvimman oikeutta korostavan eetoksen, jossa halveksutaan yleistä moraalin tajua. Siihen istui hyvin myös äärikapitalismin ylipapitar Ayn Randin ”objektivismiksi” nimeämänsä opin omaksuminen. Saatananpalvontaan liittyykin yleisesti ylenkatse tavallista yhteiskuntanormistoa ja moraalintajua kohtaan.
Saatananpalvonta ei kuitenkaan ollut 90-luvulla uusi ilmiö. Se tunnettiin jo keskiajalla, mutta syytös kohdistettiin lähinnä kerettiläisiin. Mielenkiintoisesti jo tuolloin levitettiin disinformaatiota Luciferia palvoneista kulteista. Ja jo yli sata vuotta sitten eräs Akseli Gallen-Kallela oli kiinnostunut satanismista Berliinin taiteilijapiireissä. Berliini onkin ollut perinteisesti syntinen kaupunki… Hypnotisoija Olliver Hawk (Olavi Hakasalo) 70-luvulla kutsui itseään ”Saatanan maanpäälliseksi suurlähettilääksi”. Aikansa uusnatsi Pekka Siitoin taas ”Saatanaa palvovaksi Luciferin arkkipiispaksi”.
Vaikka saatananpalvonta enimmäkseen onkin ollut naivia harrastusta, on siitä tai siihen uskomisesta ollut runsaasti harmia. 80-luvulla USA:ssa eräs päiväkoti joutui kurimukseen lasten hyväksikäyttösyytöksistä. Tietty saatananpalvonta oli mukana. Vanhemmat uskoivat jopa, että paikan työntekijät osasivat jopa lentää. Koko perheyritys tuhoutui, ja omistajilta ja työntekijöiltä meni maine. Tapauksen oikeuskäsittely maksoi 16 miljoonaa dollaria. Ja kaikki tyystin tekaistujen aiheiden, luulojen ja lapsilta lypsettyjen ”todistusten” perusteella. Tästä häkellyttävästä episodista Äystö kertoo kuivan asiallisesti.
Saatananpalvontatematiikkaan erikoistuneet norjalaiset black metalbändit olivat 90-luvulla syystäkin pahamaineisia kirkkojen polttamisineen ja rikollisuuksineen. Kuolemiltakaan ei vältytty. Kotimaisittain banaalia on sitten takavuosien kristittyjen piirien harrastama metal-levyjen takaperin kuuntelemiset paholaisen sanomien etsimisineen. Juice Leskinen teki siitä pilan biisiin Heavydiggarin vuorisaarna. Hän pyysi äänittäjä Mika Sundqvistia lausumaan takaperin sanat ”Te vääräuskoiset! Te odotatte viestiä saatanalta, mutta minä olenkin Sundqvist!”
Jos on ollut saatananpalvonnalla flirttailevia black metal -yhtyeitä, niin on ruotsalainen Ghost-yhtye ottanut omaan imagoonsa okkultistishenkisiä elementtejä. Sattumoisin kuulin 27.4. Pekka Laineen Ihmemaa-radio-ohjelmassa bändin varsin tuoreen biisin nimeltä Satanized.
Ei vain kaksi kirjaa saatananpalvontailmiöstä – myös Markus Tiittulan kirjassa Maailma on totta on aiheelle omistettu luku.
Tuomas Äystön kirja on erinomainen tietoannos aiheeseen.