Syksyllä 2008 Tuomas Enbuske kutsui minut haastateltavaksi Epäkorrektia, Tuomas Enbuske -TV-ohjelmaansa. Sarjan aiempien jaksojen aiheisiin oli kuulunut muun muassa ”Opiskelu ei kannata!”, ”Puoliso paranee vaihtamalla!”, ”Raha tuo onnea!” ja ”Pasifsmi on perseestä!”. Kauden päätösjakso oli räväkästi ”Jumalaa ei ole!”, ja sain siinä esitellä kristinuskon absurdeja oppeja ja ateismin rautaisia perusteluita Enbuskelle.
Elettiin ”uuden ateismin” aallonharjalla: ”neljän hevosmiehen” Sam Harrisin, Richard Dawkinsin, Daniel Dennetin ja Christopher Hitchensin kirjat olivat ilmestyneet 2004, 2006, 2007 ja 2008, ja olimme Enbusken kanssa molemmat jo niihin tutustuneet. Olimme sangen yksimielisiä siitä, ettei uskonnoilla ole todellisuuspohjaa.
Kelataan eteenpäin 16 vuotta. Pääkaupunkiseudun Kirkko ja Kaupunki -lehti julkaisee Enbuskesta 22.3.2024 haastattelun otsikolla Toimittaja Tuomas Enbuske kasvoi uskoon ja koki Pyhän Hengen kosketuksen. Moni meistä ateisteista vähän hieraisi silmiään, että onko tämä totta ollenkaan. Jonkun aikaa odotin, että tämä on vain joku Enbusken erikoinen pila, jonka hän pian ilakoiden paljastaisi. Mutta paljastuksen sijaan tuli vain lisää lehti- ja TV-haastatteluja ja lopuksi Enbusken oma vakituinen kolumnisarja Kirkko ja Kaupunki -lehdessä.
Otin Enbuskeen yhteyttä ja kävimme useiden viikkojen aikana Whatsappilla ja kasvotusten pitkällisiä keskusteluita, jossa tenttasin häntä uskonsa perusteista.
Kuuluisa ateisti Ayaan Hirsi Ali oli puolestaan ilmoittanut vuotta aiemmin 2023 kääntyneensä kristityksi. Ali oli elänyt lapsuutensa Somaliassa islamilaisessa perheessä, mutta pakeni Hollantiin ja ilmoitti vuonna 2002 luopuneensa Islamista ja olevansa ateisti. Hän sai laajaa julkisuutta Islam-kriitikkona, ystävystyi Hitchensin ja Dawkinsin kanssa ja häntä tituleerattiin välillä jopa ”uuden ateismin viidentenä hevosmiehenä”. Hänen julistautumisensa kristityksi herätti ateistipiireissä samanlaista hämmästystä kuin Enbusken tapaus.
Monia yhtäläisyyksiä
Alin ja Enbusken tapauksissa on monia kiinnostavia yhtäläisyyksiä. Molemmilla on ollut lähtökohtana lapsuudessa uskonnollisuus, jota seurasi parikymmentä vuotta ateismia ja sitten uskonnollisuuden uusi herääminen.
Molemmat alkoivat jo vuosia ennen uskoon tuloaan pitämään kristinuskoa hyvänä asiana, erityisesti taistelussa Islamia ja ”wokea” vastaan. Tuomas sanoo, että alkoi uskoon tuloa edeltävän kymmenen vuoden aikana pikkuhiljaa ”uskomaan uskomiseen”, ajattelemaan että kasteessa hänet liitettiin ”2000 vuotta vanhaan merkitykselliseen perinteeseen, johon meidän koko länsimainen yhteiskuntamme perustuu” ja että ”juutalais-kristilliset maat ovat parhaita maita muun muassa ihmisoikeuksien kannalta”. Tuomaksen mukaan ”kun on tullut ateismi, niin siitä on tullut woke, jossa näitä moraalikoodeja määritellään. Mä ajattelen että tämä 2000 vuotta vanha testattu juttu on kuitenkin parempi.”
Ali kirjoittaa samansuuntaisesti perusteistaan tulla kristityksi: ”Länsimainen sivilisaatio on uhattuna kolmelta erilaiselta taholta: Kiinan ja Venäjän suurvalta-autoritaarisuus, globaalin islamismin nousu ja woke-ideologian leviäminen. Emme voi torjua näitä pelottavia voimia, ellemme toimi yhdessä. Ainoa uskottava vastaus löytyy mielestäni halustamme vaalia juutalais-kristillistä perinnettä.”
Molemmilla oli ennen uskoon tuloaan merkittäviä henkilökohtaisia mielenterveyden ongelmia. Ali kertoo olleensa niin ahdistunut ja vailla merkityksen kokemusta, ettei tiennyt, miten jatkaa elämäänsä. Enbuske puolestaan avautui 2021 haastattelussa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään ja vakavasta masennuksestaan, jotka kärjistyivät romahdukseen 2019. Toisin kuin Ali, Enbuske kuitenkin kokee, että näillä ongelmilla ei ollut vaikutusta hänen uskoon tulonsa prosessiin.
Molemmat tarjoavat aika niukasti rationaalisia perusteita kristinuskon totuuden puolesta ja turvautuvat retoriseen kikkailuun, kun tästä teemasta kysytään. Enbuske kyllä sanoo, että päätyi kristinuskoon ”loogisen päättelyn kautta”. Hän ei kuitenkaan tuo esiin loogisia perusteita vaikkapa Jumalan olemassaolon puolesta, vaan puhuu ”uskoon uskomisesta” ja kristillisen armon upeasta logiikasta.
Enbuske on myös kehittänyt eksoottisen selityksen ”laatikoista”: hänellä oli ennen päässään ”atomien laatikko” (fysiikan faktoille) ja ”ideoiden laatikko” (tunteille tms), mutta uskon kautta on avautunut uusi ”uskon laatikko”, joka täydentää edellisiä laatikoita. Vaikkapa ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen” löytyy tästä kolmannesta laatikosta, kun taas ”ihminen on evoluution tulos” sijaitsee samalla ensimmäisessä laatikossa. Enbusken mukaan ”molemmat ovat totta” ja laatikoiden välillä ”ei ole mitään ristiriitaa”, vaikka evoluutio tarkoittaa satunnaisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan muodostamaa prosessia, eikä yliluonnollisen olennon lego-leikkiä.
Kun yritin puristella Enbuskea tästä näennäisestä ristiriidasta, hän sanoi, että lähestyn uskoa ”väärästä kulmasta”, että tätä uskomista pitäisi lähestyä ”samasta kulmasta kuin lähestymme rakkautta, abstraktia taidetta tai ironiaa”. Kun tämäkään ei minusta vaikuttanut loogiselta perustelulta, oli Enbusken viimeinen vastaus: ”Se, että et ymmärrä tai kuuntele loogisia perusteita, ei tarkoita, että niitä ei ole.”
Ayaan Hirsi Ali ei puolestaan uskoontuloartikkelissaan tarjoa mitään muita perusteita kristinuskolle kuin sivilisaatioiden taisteluun ja elämän tarkoitukseen liittyvät ”pehmeät” perusteet. Richard Dawkins vastaa väittelyssä osuvasti Alille: ”Kristinusko, kuten kaikki muutkin uskonnot, sisältää maailmasta väitteitä, jotka joko ovat totta tai epätotta. Minä voin olla väärässä tai sinä voit olla väärässä, mutta pelkästään se, että väitteet ovat lohduttavia ei tee niistä totta.”
Sen sijaan että Ali tarjoaisi perusteita Jumalan olemassaololle ja muille kristinuskoväitteille, hän turvautuu uskovaisten ikivanhaan retoriseen kikkaan: ”Näitä kristinuskon väitteitä ei voi todistaa oikeiksi, mutta niitä ei voi myöskään todistaa vääriksi.” Tausta-ajatus lienee, että on siis ihan ok uskoa siihen, mikä vaan hyvältä tuntuu, vaikka todellisuudessa ilman rautaisia perusteita jäävät kristinuskon opit yhtä epätodennäköisiksi kuin tontut ja lohikäärmeet.
Molemmat ovat älykkäitä. Mutta älykkäät ihmisetkään eivät valitettavasti ole immuuneja harhakäsityksille. Jotkut tekijät vaikuttavat jopa päinvastaiseen suuntaan: esimerkiksi Dunning–Kruger efektin tutkimus on osoittanut, että älykkäät ihmiset ovat muita parempia keksimään mielivaltaisia selityksiä, virheellisiäkin, uskomuksia pönkittämään. On kuitenkin älyllistä itsepetosta käyttää retorisia kikkoja uskon ylläpitämiseksi.
Molemmilla viimeinen askel halusta uskoa uskoon oli jonkinlainen irrationaalinen loikka. Ayaan Hirsi Ali kutsuu uskossa olemistaan ”päätökseksi”. Tuomas Enbuske vertaa uskoa ”pieneen skitsofreniaan”, jossa pään sisäisistä keskusteluista armon ja perisynnin nerokkuudesta syntyi oivallus ”Jumala on oikeasti totta”, aivan kuin ”haarukka alkaa lopulta puhua skitsofreenikolle”.
Toiveajattelun voima
Ayaan Hirsi Alin ja Tuomas Enbusken kristinuskon kulttuurinen ihailu toimi epäilemättä syynä heidän uskoon tulolleen, mutta se edustaa toiveajattelua puhtaimmillaan. Toiveajattelussa ihminen miettii: olisi kiva jos X olisi totta… Voi kun toivon kovasti, että X olisi totta… Ehkäpä X on totta… X on totta, todellakin! Kyse ei ole rationaalisesta johtopäätöksestä evidenssin valossa, vaan irrationaalisesta uskosta evidenssistä riippumatta tai sitä vastaan. Toiveajattelun synnytettyä uskon, sitä sitten selitellään ja keksitään syitä, miksi usko muka on totta.
Toiveajattelu on yhtä vanhaa kuin uskonnot itse. Evoluutio on muokannut ihmisten psykologiasta toiveajattelua suosivaa, sillä toiveajattelu on antanut ihmisille voimaa ja sitkeyttä ponnistella eteenpäin epätoivoisissakin tilanteissa. Sodassa on motivoivaa uskoa voittoon, vaikka vihollinen olisi ylivoimainen. Toki teologit kautta vuosisatojen ovat myös yrittäneet muodostaa erilaisia pseudorationaalisia jumalatodistuksia, mutta niillä on uskovaisten uskon kannalta yleensä vähemmän merkitystä kuin halulla päästä taivaaseen ja välttää helvetti, halulla olla onnellinen ja kokea merkitystä, halulla moraaliseen selkeyteen, halulla parantaa maailmaa ja halulla kokea rakkautta.
Ihminen rukoilee Jumalaa, vaikka tietää jollain tasolla, että se ei ole totta, odottaen että usko loksahtaa kohdalleen. Tämä kaikki on ymmärrettävää. Mutta juuri sen ymmärrettävyys psykologisena prosessina tekee tällaiset uskoon tulot arvottomaksi evidenssinä kristinuskon totuudesta.
Viime kädessä kysymys siitä, mitä perimmiltään tahdomme on: Ketkä meistä maailmankuvaa rakentaessamme haluavat nousta toiveajattelun yläpuolelle, asettaa rehellisen ja puolueettoman totuuden tavoittelun korkeimmalle prioriteetille, kaiken muun edelle? Aika harvat loppujen lopuksi oikeasti tätä tuntuvat haluavan, vaan antavat näin muiden toiveiden ja halujen ottaa ohjat mielestään.