Esa Ylikosken vastaus Espoon kaupungin sivistystoimen vastineeseen
kimmo / 12.8.2012
Helsingin Vapaa-ajattelijoiden varapuheenjohtaja Esa Ylikoski teki kesällä 2011 Etelä-Suomen aluehallintovirastoon kantelun Espoon kaupungin sivistystoimen Espoon seurakuntayhtymän kanssa tekemästä sopimuksesta. Kantelun teksti on julkaistu sivuillamme (ks. sivu http://www.vapaa-ajattelijat.fi/helsinki/index.php?option=com_content&view=category&layout=blog&id=50&Itemid=80 ) Espoon kaupungin […]

Helsingin Vapaa-ajattelijoiden varapuheenjohtaja Esa Ylikoski teki kesällä 2011 Etelä-Suomen aluehallintovirastoon kantelun Espoon kaupungin sivistystoimen Espoon seurakuntayhtymän kanssa tekemästä sopimuksesta. Kantelun teksti on julkaistu sivuillamme (ks. sivu
http://www.vapaa-ajattelijat.fi/helsinki/index.php?option=com_content&view=category&layout=blog&id=50&Itemid=80 )
Espoon kaupungin sivistystoimi antoi vastineensa kanteluun helmikuussa 2012 Julkaisemme alla Esa Ylikosken vastauksen Espoon vastineeseen. Päätöstä asiassa ei ole vielä saatu.

Esa Ylikosken vastaus Espoon kaupungin sivistystoimen vastineeseen (3.2.2012) koskien kantelua (ESAVI/3491/06.00.00/2011) Espoon sivistystoimen sopimuksesta Espoon seurakunnan kanssa.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto
PL 150
13101 Hämeenlinna

ESAVI/3491/06.00.00/2011

Vastaukseni Espoon sivistystoimen vastineeseen (3.2.2012) koskien kanteluani (ESAVI/3491/06.00.00/2011) Espoon sivistystoimen sopimuksesta Espoon seurakunnan kanssa

Espoon sivistystoimen vastineessa katsotaan kanteluni olevan aiheeton, mikä ilmentää julkisen vallan ja palvelun instituution taholta valitettavan epäkunnioittavaa ja vastahankaista suhtautumista ilmeisesti vähemmistöasemassa olevan vakaumukseltaan uskonnottoman ja ei-uskonnollisen väestönosan toiveisiin yhdenvertaisesta ja syrjimättömästä kohtelusta. Mitä muuta vähemmistöä enää kohdellaan yhtä torjuvasti ”asiakas on aina väärässä” -periaatteella? Velvoite yhdenvertaiseen kohteluun samoin kuin uskonnon ja omantunnon vapauden periaatteiden noudattamiseen kohdistuu erityisen ankarana juuri valtion ja kuntien toimintaan, koska ne edustavat julkista valtaa ja julkisia palveluja.

Vastineessa ohitetaan kantelussa mainittu oikeudellinen kysymys positiivisesta erityiskohtelusta, jota oikeuskäytännön ja oikeusoppineiden käsityksen mukaan voidaan perustellusta syystä tilapäisesti käyttää vain vähemmistössä olevan ja syrjittynä olleen ryhmän aseman parantamiseksi, mutta ei vahvemmassa asemassa olevan enemmistön etuoikeuksien jatkamiseen. Uskonnonvapauteen kuuluva yksilöiden oikeus uskonnon harjoittamiseen ei ole Suomessa heikossa tilassa ja uhattuna siten, että julkisen vallan ja palveluntuottajan tulisi systemaattisesti ja suunnitelmallisesti tukea seurakuntien toimintaa ja järjestää omaan työhönsä liitetyksi seurakunnille itselleen kuuluvaa uskonnon harjoittamista.

Kun keskeisenä lähtökohtana koulun toiminnassa on myös kodin katsomusperinteen kunnioittaminen sekä oppilaan oman kulttuuri-identiteetin rakentuminen, kokonaistarkastelussa tulisi toisaalta ottaa huomioon myös se, että hyvin suuri osa kirkon jäseninäkin olevista ihmisistä ei monien kyselytutkimusten mukaan pidä omanaan kirkon opetusta. Esimerkiksi kirkon itsensä julkaiseman, noin 5000 ihmisen kyselyyn perustuvan tuoreen tutkimuksen mukaan vain 27 prosenttia ihmisistä uskoo jumalaan niin kuin kirkko opettaa. Kirkon seurakuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli noin 16 prosenttia. Nämä tiedot kertovat, että kirkon jäsentenkään enemmistö ei omassa katsomuksessaan jaa kirkon pappien uskonnon harjoittamisessa toistamaa opetusta. Lisäksi espoolaisista yli 30 prosenttia ei kuulu evankelisluterilaisiin seurakuntiin. Tällaisessa tilanteessa kunnan toiminnassa tulisi jättää ihmisten ja perheiden itsensä vapaasti päätettäväksi – ilman suosituskirjeitä ja muuta vastaavaa painostusluontoista toimintaa – milloin perheenjäsenet, perheen lapset mukaan lukien osallistuvat uskonnon harjoittamiseen ja milloin eivät.

Vastineessa sekä sen liiteaineistossa tulee esiin, että Espoon sivistystoimi on vuosien ajan lähettänyt myös kirkkoon kuulumattomiin ja mihinkään uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomiin koteihin kirjallisia viestejä, jossa pidetään suositeltavana, että oppilas voisi osallistua kaikkiin koulussa pidettäviin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Samoin vastineessa tulee esiin, että nyt vuonna 2011 tehdyssä sopimuksessa on saatettu kirjalliseen sopimusmuotoon jo vuosia jatkunut yhteistyö kaupungin ja seurakuntien välillä. Näin ollen vastineestakin ilmenee, että kantelun kohteena oleva sopimus ilmentää sisällöltään ja hengeltään täysin sitä käytäntöä, jossa sivistystoimi instituutiona, koulut, koulujen rehtorit ja ilmeisesti myös opettajakunnan enemmistö ovat toimineet painostusluontoisesti sen aikaansaamiseksi, että uskonnottomat, toisuskoiset sekä ei-uskonnolliset kirkon jäsenet mahdollisimman laajasti osallistuisivat evankelisluterilaiseen uskonnon harjoittamiseen koulupäivän aikana. Kun mainitusta suosituksesta koteihin on lähettämieni kirjelmien johdosta aiheellisesti nyt (vuonna 2011) luvattu luopua, tuon suosituksen lähettämisvuosien aikaiseen käytäntöön perustuva sopimus seurakuntien kanssa on jo syntyessään (2011) auttamatta vanhentunut ja ilmentää perheitä holhoavan ja painostavan ”suosituskirjeajattelun” aikaa. Vastineessakin sanotaan, että sopimus perustuu jo vuonna 1992 tehtyyn, vastineen liitteenä olevaan ”Suositukseen koulujen ja seurakunnan välisestä yhteistyöstä”. Tämän suosituksen voimassa olon aikana ovat perustuslakimme perusoikeuspykälät uudistuneet olennaisella tavalla.

Vastineen kohta ”Lainsäädäntö”

Niin sanotusta negatiivisesta uskonnonvapaudesta todetaan hallituksen esitykseen 309/1993 viitaten, että ”säännös ei kuitenkaan estä muiden ihmisten positiivista uskonnon harjoittamisen vapautta”. Tässä selvästi puhutaan ihmisten vapaaehtoisesta uskonnon harjoittamisesta, ei siitä, että valtiolla ja kunnalla olisi jonkinlainen velvollisuus organisoida erityisesti yhden uskonnon tai ylipäätään uskontojen harjoittamista osana omaa toimintaansa. Vastineessa kirjoitetaan pitkään uskonnon opetuksesta, vaikka kantelu kohdistuu erityisesti uskonnollisiin tilaisuuksiin, uskonnon harjoittamiseen sekä muuhun koulun varsinaisten oppituntien ulkopuoliseen toimintaan. Uskonnon opetukseen kuuluva perehtyminen uskonnollisiin toimituksiin, uskonnonharjoittamisen muotoihin tapoihin, kuten esimerkiksi rukouksiin ja virsiin, on täysin eri asia kuin uskonnon harjoittaminen, uskonnolliset tilaisuudet. Tämä yksinkertainen mutta sitäkin tärkeämpi periaatteellinen erottelu puuttuu vastineen tästä luvusta. Uskonnon harjoittamisessa kouluissa on samalla käytännössä kysymys siitä, että se jatkuu vuodesta toiseen kirkkovuoden nojalla peruskoulun yhdeksän vuoden aikana. Sen sijaan opetussuunnitelmassa asiasisällöt myös vaihtuvat, ja uskonnonkin opetuksessa tulisi perehtyä yleiseen etiikkaan samoin kuin muihin uskontoihin ja jopa uskonnottomaan kulttuuriin, elämänkatsomukseen ja maailmankuvaan. Niinpä uskonnon opetuksen suunnitelmiin ei kuulu vuodesta toiseen kerrata rukouksia ja virsiä tai tehdä tutustumiskäyntejä seurakuntien tiloihin.

Vastineen kohta ”Opetussuunnitelman perusteet ja Opetushallituksen muistio”

Tässä tuodaan esiin aivan oikein, että oppiaineiden opetuksen tulee olla poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumatonta. Yleisesti tämän katsotaan ohjaavan myös koulun muuta toimintaa ja kasvatusta oppituntien ulkopuolella. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi, että Espoon kaupunginvaltuuston suurimpien puolueiden edustajat eivät yksin käy pitämässä koulun päivänavauksia siten, että heidän päivänavauksillaan olisi selkeästi suosituimmuusasema ja yliedustus puoluepoliittista taustaa omaavien päivänavausten pitäjien ryhmässä. Samoin tässä tuodaan esiin, että oppilaille, jotka eivät osallistu uskonnollisiin tilaisuuksiin, tulee järjestää tilaisuuden ajaksi muuta toimintaa. Samoin tuodaan esiin, että koululla on velvollisuus tiedottaa huoltajille koulun toiminnasta. Kuitenkin Espoon kaupunki tiedottaa oppilaiden vanhemmille hyvin huonosti tai ei ollenkaan siitä, millaista tämä ”muu toiminta” on tai voisi olla. Itse asiassa Vuoden 2012 Tervetuloa ekaluokalle -oppaassa ei kerrottu mitään koulun uskonnollisista tilaisuuksista eikä samanaikaisesta muusta toiminnasta.

Vastineen kohta ”Espoon suomenkielisen perusopetuksen opetussuunnitelma”

Vastineessa tuodaan esiin, että koulu voisi tehdä yhteistyötä seurakuntien lisäksi kaupungin kulttuuri-, ympäristö- ja vapaa-ajan palveluiden, kirjastojen, taide- ja tiedeyhteisöjen, tutkimuslaitosten, järjestöjen ja yritysten kanssa ja siten monipuolistaa koulujen toimintakulttuuria ja avartaa oppimisympäristöjen käsitettä aina erilaisiin yhteistyöverkostoihin saakka. Niin voisi, mutta asiantila ei käytännössä ole lähelläkään sitä, mitä tuossa kuvataan potentiaalisena mahdollisuutena. Kantelussani onkin kysymys juuri siitä, että tiiviin sopimuksen tekeminen vain yhden uskonnollisen yhdyskunnan kanssa pyrkimättä yhtä tiiviisiin sopimuksiin muiden tahojen kanssa asettaa yhden uskonnollisen yhdyskunnan eli evankelisluterilaisen kirkon kohtuuttomaan positiiviseen erityiskohteluun ja suosituimmuusasemaan. Esimerkiksi Helsingin vapaa-ajattelijat ry. on lähettänyt syksyllä 2011 Espoon kouluille tarjouksen siitä, että yhdistyksen edustajat voisivat tulla kertomaan uskonnottomuudesta tapakulttuurina ja elämänkatsomuksena sekä uskonnon että elämänkatsomustiedon tunneille, mutta tähän tarjoukseen ei ole tartuttu eikä pyyntöjä ole tullut. Käsitykseni mukaan vastineessa luetellut tahot eivät käy pitämässä säännöllisesti päivänavauksia kouluissa. Kaikista koulun ulkopuolisten päivänavauksen pitäjien määrästä seurakuntien edustajien osuus on kohtuuttoman suuri niin, että ei voida puhua minkäänlaisesta balanssista ja yhdenvertaisesta kohtelusta. Seurakuntien edustajien käyntifrekvenssi useimmissa kouluissa on yleensä suurempi kuin kerran kuussa.

Vastineen kohta ”Sopimuksen tausta”

Vastineessa tulee esiin, että sopimuksessa on tuotu 1990-luvun alussa omaksuttuja käytäntöjä uuteen kirjalliseen asuun. Näin ollen sopimus kuvaa käytäntöjä sellaiselta ajalta, jolloin sivistystoimi koteihin lähettämissään kirjeissä suositteli kaikkiin uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumista. Sopimuksessa kysymys ei ole vain periaatteista vaan selvästi myös käytännön toiminnan muodoista. Vaikka kaikkien koulujen ei sopimuksen nojalla tarvitsisikaan toimia aivan samoilla tavoilla, se, että seurakuntayhteistyöhön pitää valita yhdyshenkilö sopimaan yhteistyön yksityiskohdista, ilmentää että sopimus on kuitenkin kouluja yhteistyön aloittamiseen ja jatkamiseen velvoittava toimintaohje. Sopimuksessa ei mainita, että sopimus ei velvoita kouluja. Vastineessa ei ole näyttöä kouluille kerrotun, että sopimus ei velvoita yhteistyöhön seurakunnan kanssa.
Vastineen kohta ”Sopimuksen sisältö”

On totta, että sopimus sisältää sekä uskonnonharjoittamiseksi katsottuja kohtia että yhteistyöksi luokiteltuja käytäntöjä (esim. kriisityö ja ryhmäytyspäivät), jotka eivät sinänsä ole uskonnon harjoittamista, mikäli niihin ei sitä ympätä. Vastineessa ei osoiteta, että sopimus ei olisi perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteen sekä omantunnon ja vakaumuksen vapauden, hallintolain yhdenvertaisuusperiaatteen tai opetussuunnitelman perusteiden tai Opetushallituksen po. muistion vastainen. Yhden uskonnollisen yhdyskunnan erittäin poikkeava positiivinen erityiskohtelu, erityisoikeudet ja suosituimmuusasema saada oikeus koulun verovaroilla koulupäivän aikana organisoimaan uskonnon harjoittamiseen rikkoo yhdenvertaisuusperiaatetta sekä loukkaa uskonnon, omantunnon ja vakaumuksen vapautta. Teologian opinnot ja kirkollinen pappiskoulutus ei anna papeille sellaista erityispätevyyttä, että olisi asianmukaista ammatillista perustetta asettaa heidät sopimuksessa mainittuun erityisasemaan esimerkiksi kriisityön tai uusien oppilaiden ryhmäytyksen suhteen. Ennemmin olisi käännyttävä uskonnollisesti tunnustuksettoman kriisityön henkilöstön samoin kuin sosiaali- ja yhteisöpedagogisen ammatillisen asiantuntemuksen ja osaamisen puoleen.

Vastineen kohta ”Kohta 1 – Kasvatuskumppanuus”

Vastineesta ei tule ilmi, että sivistystoimella olisi kirjallisia yhteistyösopimuksia minkään muun tahon kuin seurakuntien kanssa. Seurakunnilla on siten solmitun sopimuksen johdosta selkeästi epäyhdenvertainen erityisasema. Kyse on syrjinnästä, koska yhden uskonnollisen tahon ylikorostunut asema koulussa on ”aikavaras”, joka vie rajallista aikaa muulta yhteistyöltä ympäröivän yhteiskunnan monien eri tahojen kanssa. Koska myös koulun henkilöstö ja opiskelijat pitävät päivänavauksia, tarvittaisiin aikaa ja myös voimavaroja muiden päivänavausten pitäjätahojen kassa tapahtuvaan yhteistoimintaan. Maininnat monikulttuurisuudesta vaikuttavat vastineessa fraasinomaisilta silloin kun sivistystoimi on pitkään toiminut epäkunnioittavasti, väheksyvästi ja holhoavasti uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumatonta vähemmistöä kohtaan. Erilaisten uskonnollisten ja uskonnottomien vakaumusten keskinäisen ymmärryksen ja dialogin lähtökohtana on huomaavaisuus ja syrjimättömyys Vastineessa ei näytetä ymmärtävän alkuunkaan, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet eivät enää ole mikään samoin ajattelevien ja uskovien monoliitti, jossa kaikki perheet, vanhemmat, lapset ja nuoret ajattelisivat katsomuksellisesti juuri ja vain kirkon uskonnollisen opetuksen mukaisesti niin että se jotenkin oikeuttaisi kirkon uskonnon harjoittamiseen liittyvän kasvatuksen erityisaseman julkisen palvelun koulutoimessa.

”Koko koulun hartaus” on ilmaisultaan epäselvä ja heijastaa myös koko sopimuksen hegemonista henkeä ja sisältöä. Vaikka sillä ei enää tarkoitettaisikaan, että kaikki oppilaat sivistystoimen aiempien suositusten mukaisesti osallistuisivat, sopimuksen sisältö hartauksista, johon kaikki luokka-asteet osallistuvat, on osa evankelisluterilaisten seurakuntien epäyhdenvertaista erityiskohtelua. Monissa kouluissa päivänavaukset pidetään pääosin vain luokkakohtaisesti. Tällaisia kaikkien luokkien yhteen kokoamisen mielessä ”koko koulun” päivänavauksia onkin itse asiassa usein juuri vain seurakuntien edustajien toimesta pidettävissä hartauksissa. Yhdenvertaista olisi, että kaikki luokat yhteiseen koulun päivänavaukseen kokoavien päivänavausten pitäjinä toimisivat todella monipuolisesti kaupungin nuoriso-, kulttuuri-, kirjasto-, ympäristö- ja vapaa-ajan palveluiden, sekä taide- ja tiedeyhteisöjen, tutkimuslaitosten, erilaisten järjestöjen ja yritysten edustajat siten, että päivänavaukset olisivat puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti tunnustuksettomia.

Vastineen sivulla 5 viitataan historiaan ja siihen, että kirkon taholla pidetään kovin tärkeänä päästä tekemään uskonnollista kansan opetusta ja lasten kasvatusta kouluissa. ”Uskontokasvatuksen” osalta vastineessa tehdään kaksi käsitteellistä kuperkeikkaa, kun todetaan että se ei ole opetusta eikä tunnustuksellista, mutta liittyy kasvatuskumppanuuteen. Kasvatuskumppanuus kuitenkin liittyy vastineen aiemman esityksen perustella ensinnäkin uskonnon harjoittamiseen ja toiseksi kriisityöhön ja ryhmäytykseen. Jos uskontokasvatus ei olekaan tunnustuksellista eikä liity uskonnon harjoittamiseen, tarkoittaako se, että sopimuksen mukaan kirkon panos kriisityössä ja ryhmäytyksessä olisi myös uskontokasvatus? Siltä vaikuttaa. Uusien oppilaiden ryhmäytykseen ja kriisityöhön ei tule liittää uskontokasvatusta. Vastineessa kerrotan kirkon intresseistä ”kansan opetukseen”, mikä ei ole vastineessa asianmukaista, kun kantelussa kysymys on Espoon sivistystoimen ja koulujen toiminnasta sekä kaikkien oppilaiden ja heidän perheidensä intresseistä.

Vastineen kohta ”Kohta 2 – Yhdyshenkilöt”

Vastineessa viitataan rippikoulusta sekä Prometheus-leireistä tiedottamiseen. Kaupungilla ei kuitenkaan tiettävästi ole ollut eikä ole toistaiseksi mitään sopimusta Prometheus-leirin tuki ry:n kanssa infotilaisuuksista. Ylipäätään sivistystoimen toiminnan yhdenvertaisuus kärsii, jos ympäröivän yhteiskunnan muiden tahojen kanssa ei solmita yhteistyösopimuksia. Kysymys on myös uskonnon erityisasemasta ja suosimisesta esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin oppiaineeseen verrattuna. Kuitenkin historiassa ja yhteiskuntaopissa on monin verroin laajempi joukko ympäröivän yhteiskunnan tahoja, joiden kanssa koulutoimi ja koulut voisivat tehdä yhteistyötä sekä käytännön tasolla että myös sopimuspohjaisesti. Myös uskontojen ja vakaumusten alueen piirissä tulisi noudattaa tasapuolisuutta. Koska yli kolmasosa espoolaisista ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, uskonnottoman tapakulttuurin, elämänkatsomuksen ja maailmankuvan tulisi tulla esille oppituntien lisäksi myös koulun muussa toiminnassa. Koulun tulisi kutsua vieraaksi myös uskonnottomien etujärjestöjen edustajia, esimerkiksi Vapaa-ajattelijain liiton yhdistyksistä (kuten Helsingin vapaa-ajattelijat ry.) tai Humanistiliitosta.

Vastineen kohta ”Kohta 3 – Koululaisjumalanpalvelukset”

Jos eri luokka-asteiden yhteisiä tilaisuuksia koulussa järjestetään päivänavausten osalta vain uskonnollisten päivänavausten yhteydessä, kyse on muita syrjivästä positiivisesta erityiskohtelusta. Sopimuksesta ei ilmene sen paremmin seurakunnille kuin kouluillekaan, että ”koko koulun hartaudella” ei tarkoiteta sitä, että kaikkien oppilaiden tulisi siihen osallistua. Sopimuksessa ei myöskään mainita, että niillä, jotka eivät osallistu uskonnolliseen päivänavaukseen, järjestetään muuta toimintaa. Sopimuksessa ei millään lailla mainita, että tämä samaan aikaan järjestettävä muu toiminta pitäisi ottaa jotenkin huomioon päivänavauksissa. Vastineessa ei kiinnitetä huomiota tiedottamiseen siitä, että kenenkään ei tarvitse osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin ja että uskonnollisten tilaisuuksien aikana on tarjolla muuta toimintaa.

Jos koulutuksen järjestäjä suosittelee kouluille uskonnollisten tilaisuuksien järjestämistä yhden uskonnollisen yhdyskunnan, evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien kanssa ja jos koulut sellaisia järjestävät, vaikka niillä ei olisi siihen velvollisuutta, kunnan ja koulujen tulisi vastaavasti oma-aloitteisesti kiinnittää huomiota OPH:n ohjeessa (luku 5) mainitun samanaikaisen muun toiminnan järjestämiseen ja hyvään tiedottamiseen siitä etukäteen. Vastineessa ei kerrota, millaista muu, ”korvaava toiminta” käytännössä on. Nykyään lapsipuoliakin kohdellaan yleensä hyvin, mutta Espoossa tästä uskonnollisten tilaisuuksien kanssa samaan aikaan tarjolla olevasta muusta toiminnasta huolehditaan todella huonosti, eikä sen järjestelyistä ole sopimusta yhdenkään ulkopuolisen tahon kanssa. Vastineen mukaan oppilas voi tulla kouluun muita oppilaita myöhemmin silloin kun koulussa on uskonnollinen päivänavaus. Samalla tavalla pitäisi poissaolon olla mahdollista oppilaille jumalanpalvelusten aikana. Jos ja kun ”muun toiminnan” järjestäminen asianmukaisesti niille, jotka eivät osallistu jumalanpalvelukseen, tuottaa vaikeuksia ja aiheuttaa kustannuksia, on parempi antaa oppilaiden lähteä koulusta vapaalle siinä vaiheessa kun koulupäivän päätteeksi tai päätyttyä järjestettävään jumalanpalvelukseen osallistuvat oppilaat lähtevät kyseiseen sponsoroituun, lisäpalvelun luonteiseen tapahtumaan.

Vastineessa tarkastellaan jälleen laajasti uskonnon opetusta ilman että jäsennettäisiin selkeästi, että opetus ei ole uskonnon harjoittamista. Mitä tulee uskonnonvapauden turvaamiseen, yksilöillä on Suomessa mahdollisuus saada uskonnollista opetusta hyvin uskonnollisten yhdyskuntien seurakunnissa, ja varsinkin evankelisluterilaisen kirkon seurakuntaverkosto ja taloudelliset resurssit ovat niin hyvät, että mahdollisuus saada kenenkään rajoittamatta uskonnollista opetusta on hyvin turvattu. Se, että PL 11 § 2 momentin tarkoituksena ei ole estää muiden uskonnon harjoittamisen vapautta ei tarkoita, että verovaroin ylläpidetyn koululaitoksen tulisi alkaa järjestää uskonnon harjoittamista, joka on kuitenkin seurakuntien itsensä tehtävä.

Vastineessa todetaan, että sopimus ei velvoiteta kouluja toimimaan niin, että oppilaat valmistavat jumalanpalveluksen osia. Sopimuksessa ei kuitenkaan selvästi sanota, että sopimuksessa mainittuja asioita voi aivan vapaasti jättää myös toteuttamatta. Näin ollen kouluihin jaettu sopimus voidaan hyvin käsittää myös velvoittavana tai ainakin voimakkaasti ohjaavana asiakirjana opetushenkilöstön työnantajana toimivan sivistystoimen taholta. Työnantajan pitäisi ymmärtää, että sen palveluksessa oleva henkilöstö, vaikka olisikin asiantuntija-ammatissa, ottaa työnantajan ulkopuolisten tahojen kanssa solmimat sopimukset vakavasti eivätkä kovinkaan helposti ole jättämässä niitä omaan arvoonsa riippumatta siitä, mitä itse oikeasti niistä ajattelevat. Vetoaminen siihen, että rehtori ja henkilöstö ymmärtäisivät, että ei tällaiseen kouluille toimitettuun seikkaperäiseen sopimukseen tarvitse suhtautua niin vakavasti eikä mitenkään velvoittavasti, ei ole asianmukaista ja perusteltua.

Jumalanpalveluksen osien valmistelussa on kysymys uskonnon opetuksen ja uskonnon harjoittamisen sekoittamisesta tavalla, joka ei ota huomioon että opetus on tunnustuksetonta ja uskonnon harjoittaminen selvästikin tunnustuksellista. Rukousten ja saarnojen valmistelu uskonnolliseen tilaisuuteen oppilaiden toimesta ja sen jälkeen oppilaiden osallistuminen uskonnolliseen tilaisuuteen, jossa rukoukset ja saarna esitetään mahdollisesti myös oppilaiden toimesta rikkoo uskonnon ja omantunnon vapautta. Sekä asettaa uskonnon opetuksessa olevat oppilaat eriarvoiseen asemaan Tässä yhdistämisessä ei oteta huomioon sitä, että kaikkien evankelisluterilaisen kirkon jäsenten on pakko osallistua uskonnon opetukseen, mutta sen sijaan kenenkään uskonnon opetuksessa olevan ei ole pakko osallistua uskonnon harjoittamiseen eli myös evankelis-luterilaisen kirkon jäsenillä on mahdollisuus olla osallistumatta jumalanpalvelukseen. Tällainen uskonnon opetukseen osallistuva oppilas, joka ei osallistu jumalanpalvelukseen, joutuu opetusjärjestelyissä ja opiskelussaan selvästi epäyhdenvertaiseen asemaan. Vastineesta ei ilmene, voiko uskonnon opetuksessa oleva oppilas harjoita, valmistaako hän uskonnon harjoittamiseen kuuluvia rukouksia ja saarnoja vai ei. Jos taas opetuksessa lähdetään siitä, että valmisteltuja rukouksia tai saarnatekstejä mennään kuuntelemaan jumalanpalvelukseen, joka uskonnon harjoituksena ei ole mikään ekskursioluontoinen opintokäynti, se on ristiriidassa opetuksen tunnustuksettoman luonteen kanssa.

Perustuslain määrittämien perusoikeuksien, uskonnon ja omantunnon vapauden sekä yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden periaatteen perusteella oikea ratkaisu olisi, että Espoon sivistystoimi ja koulut luopuvat kokonaan uskonnon harjoittamista sisältävistä uskonnollisista tilaisuuksista. Siihen on hyviä perusteita myös Euroopan ihmisoikeussopimuksessa sekä seuraavassa alaluvussa mainituissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa.

Vastineen kohta ”Kohta 4 – Päivänavaukset”

Monissa Espoon koulussa seurakunnan päivänavauksia on useammin kuin vastineessa mainittu kerran kuukaudessa. Kuitenkin myös kerran kuukaudessa pidettävä päivänavausvuoro on koulun neutraalisuutta rikkovaa yhtä uskonnollista tahoa kohtuuttomasti suosivaa erityiskohtelua, jos koulussa ei käy vastaavalla tavalla säännöllisesti muita ulkopuolisia päivänavauksen pitäjiä, joiden pitämät päivänavaukset ovat ”koko koulun tilaisuuksia” eli kaikkien luokka-asteiden yhteisiä. Vastineessa todetaan, että ei olisi estettä sille, että jokin muukin taho käy pitämässä aamunavausta. Käytännössä kuitenkin muiden tahojen kanssa ei ole mitään sopimusta eikä säännöllistä käytäntöä, mikä ilmentää sitä, että sivistystoimi on tähän asti halunnut suosia yksipuolista vain uskonnollisia tahoja ja niistä juuri po. sopimuskumppania eli Espoon ev.lut. seurakuntia.

Toinen ihmisoikeuksiin, perusoikeuksiin kuuluva asia on, että uskonnolliset päivänavaukset ovat oppilaita erottelevia, koska niistä välttyminen pakottaa oppilaita käyttäytymään sellaisella tavalla, että siitä voidaan tehdä päätelmiä hänen tai hänen perheensä uskonnollisesta tai uskonnottomasta vakaumuksestaan. Uusien Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätösten valossa voidaankin todeta, että uskonnon harjoittamista sisältävistä uskonnollisista päivänavauksista tulisi kouluissa luopua kokonaan. Ei nimittäin ole oikein että perhe ja oppilas joutuvat tuomaan esiin koko kouluyhteisölleen mahdollinen uskonnollisen tai uskonnottoman vakaumuksensa. Kunta, koulu ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa. Asiaa on tarkastellut apulaisoikeuskansleri tammikuussa 2012 tekemässään päätöksessä (17.01.2012 Dnro OKV/1361/1/2009). Siinä hän toteaa muun muassa seuraavaa:

”Uskonnon, omantunnon ja ajatuksen vapaus on kirjattu useaan Suomea velvoittavaan
kansainväliseen ihmisoikeussopimukseen, kuten esimerkiksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia
oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (KP-sopimus, 18 artikla) ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen (EIS, 9 artikla). Myös Euroopan unionin perusoikeuskirja sisältää vastaavan määräyksen (10 artikla).

EIT:n tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen on katsottu kuuluvan myös yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että EIS:n 9 artiklan vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten artikla koski myös henkilöä, joka ei ollut uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa (Grzelak -tapaus 15.6.2010).”
..
”Perustuslain perusoikeusuudistusta koskevien esitöiden mukaan ketään ei saa velvoittaa osallistumaan omantuntonsa vastaisesti jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen (HE 309/1993 vp, s. 55). Uskonnonvapaussäännös suojaa kansalaisia myös uskonnon omaksumista koskevalta painostukselta. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan uskonnon ja omantunnon vapauden ydinalueeseen kuuluvat muun muassa yksilön sisäinen ajatuksen vapaus, vapaus uskonnon tai muun vakaumuksen omaksumista tai siitä luopumista koskevasta painostuksesta sekä oikeus olla osallistumatta yksilölle vieraan tunnustuksen mukaiseen uskonnonharjoitukseen (Tuomas Ojanen – Martin Scheinin teoksessa Perusoikeudet, 2011, s. 441).”

Perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan 6 §:stä seuraa julkisen vallan käyttöön kohdistuva velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia tai maailmankatsomuksellisia suuntauksia (HE 309/1993 vp, s. 55). Julkisen vallan käyttäjä ei näin ollen saa profiloitua toiminnassaan niin, että neutraalisuus eri uskontoihin vaarantuisi. Näkemykseni mukaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumisen kannalta on merkityksellistä, miten yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus tässä suhteessa toteutuvat.
Yllä selostetun Alexandridis -tapauksen mukaan uskonnollisen vakaumuksen tunnustamisen vapauteen kuului myös negatiivinen aspekti eli se, että yksilön ei tarvinnut tunnustaa uskonnollista vakaumustaan ja toimia sillä tavoin, että hänen menettelystään voitaisiin tehdä johtopäätöksiä hänen vakaumuksestaan. Grzelak -tapauksessa tähän liittyen todettiin vielä, että valtio ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa. Tämä on EIT:n mukaan sitäkin tärkeämpää, jos tällainen velvoite tapahtuu jonkin tärkeän julkisen tehtävän yhteydessä kuten tässä tapauksessa koulutus.” Edellä sanottu pätee myös koulupäivän aikana kirkoissa järjestettyihin koululaisjumalanpalveluksiin, jos kouluissa on samaan aikaan ”muuta toimintaa”. Saapuminen kouluun uskonnollisen päivänavauksen vuoksi vasta myöhemmin on oppilaita erottelevaa, samoin oppilaan sulkeminen luokkaan tai muuhun tilaan, jonne keskusradio ei kuulu. Toisaalta vastineessa mainittua poissaolo-oikeutta uskonnollisten päivänavausten aikana voisi laajentaa myös koulupäivän lopussa pidettäviin koululaisjumalanpalveluksiin.
Vastineen kohta ”Kohta 5 – Kriisityö”

Sopimuksessa tulisi tuoda selvästi esille, että kriisityöstä vastaa kunnan ja valtion viranomaistahojen kriisityöorganisaatio, eivät seurakunnat. Muiden toimijoiden osalta ei ole perusteltua asettaa uskonnollista yhdyskuntaa etusijalla esimerkiksi SPR:n eli Suomen Punaisen Risti kriisitoimintaan verrattuna, koska koulun toiminnan tulee olla uskonnollisesti tunnustuksetonta ja poliittisesti sitoutumatonta, ja SPR täyttää tämän ehdon mutta seurakunnat eivät täytä. Sopimuksesta ja vastineesta ei ilmene, että kaikkiin oppilaisiin tarvittaessa kohdistuvaan kriisityöhön ei seurakuntien toimista yhdistettäisi uskonnollista toimintaa tai että seurakuntien kriisityö kohdistettaisiin lähinnä seurakuntien omiin jäseniin.

Vastineen kohta ”Kohta 6 – Leirikoulut, ryhmäytyspäivät ja retket”

Vaikka koulun toiminnan tulee olla uskonnollisesti ja poliittisesti riippumatonta, sopimus asettaa yhden uskonnollisen yhdyskunnan etuoikeutettuun asemaan muihin mahdollisiin yhteistyökumppaneihin verrattuna. Vastineen mukaan leirikoulun aikana on mahdollista järjestää uskonnonharjoittamiseksi katsottava osio, mikä on niissä poikkeuksellisissa olosuhteissa erityisen herkkä ihmisoikeuskysymys sen valossa, mitä päivänavauksia koskevassa kohdassa todetaan. Kunta, koulu ei leirikoulun aikana saa aiheuttaa tilannetta, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ole uskossa (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, Grzelak -tapaus 15.6.2010). Ryhmäytystoimintaa järjestetään yleensä aloittaville oppilasryhmille, mikä myös on tulokkaille herkkä tilanne, ja yhden uskonnollisen yhdyskunnan käyttäminen tällaisessa toiminnassa rikkoo koulun neutraalisuusvelvoitetta ja syrjii evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattomia. Koulun tulisi tarvitessaan käyttää ryhmäytyksessä ja muussakin kohdan 6 toiminnassa uskonnollisesti tunnustuksetonta ja poliittisesti sitoutumatonta ulkoista yhteisö- ja sosiaalipedagogista apua ja asiantumusta eikä yhtä uskonnollista organisaatiota.

Vastineen kohta ”Kohta 7 – Muut tapahtumat”

Koulun tulee neutraalisuusvaatimuksen perustella huolehtia, että ilmoitustaulun käytössä ja varsinkin koulun tapahtumien järjestämisessä ei erillisillä sopimuksilla aseteta yhtä ulkopuolista uskonnollista yhteistyötahoa muita yhteistyötahoja suositumpaan asemaan. Uskonnon opetuksen tuntimäärästä on säädetty tarkkaan, eikä koulun muun toiminnan kautta ole asianmukaista laajentaa uskonnonopetuksen määrää. Koulun muussa toiminnassa tulisi käsitellä ennen muuta opetussuunnitelman perusteissa mainittuja aihekokonaisuuksia eikä laajentaa uskonnon opetusta. Aihekokonaisuuksien riittävä käsittely on ollut varsinkin yläkoulussa haasteellista, mitä ilmentää sekin, että opetusministeriön työryhmä ehdotti talvella 2012 yläkouluihin yhtä vuosiviikkotuntia koulun yhteisiin tapahtumiin. Koulun toiminnan neutraalisuusvaatimukseen, uskonnolliseen tunnustuksettomuuteen ja poliittiseen sitoutumattomuuteen tulee kiinnittää huomiota muiden tapahtumien kehittämisessä.

Vastineen kohta ”Kohta 8 – Seurakunta ja koulun uskonnonopetus”

Tässä kohtaa mainitaan aivan oikein, että koulut, koululuokat voivat tehdä tutustumiskäyntejä ja vierailuja muiden kohteiden ohessa myös evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkossa ja että näiden yhteistyötahojen edustajat voivat vierailla kouluissa. Opetussuunnitelman mukaan opetus on tunnustuksetonta. Tällainen toiminta on periaatteessa ja käytännössä täysin eri asia kuin uskonnon harjoittamiseksi katsottavat uskonnolliset tilaisuudet kirkossa tai koulussa. Koulun tulee neutraalisuusvaatimuksen perustella huolehtia, että yhteistyössä esimerkiksi erillisillä sopimuksilla ei aseteta yhtä ulkopuolista uskonnollista tai puoluepoliittista yhteistyötahoa muita yhteistyötahoja suositumpaan asemaan. Seurakuntien kanssa tehty sopimus on ristiriidassa koulun neutraalisuusvaatimuksen ja katsomuksellisten yhteistyötahojen yhdenvertaisen kohtelun kanssa.

Vastineen kohta ”Huoltajan informointi ja ilmoitus osallistumisesta uskonnollisiin tilaisuuksiin”

”Tervetuloa ekaluokalle” -oppaasta vuodelle 2012 ei mainita mitään koulun uskonnollisista tilaisuuksista eikä niiden aikana samaan aikaan tarjolla olevasta ”muusta toiminnasta”. Näin ollen koulunsa aloittavien oppilaiden huoltajilla ei ennen koulun alkamista ole riittävää tietoa siitä, että koulun uskonnollinen tunnustuksettomuus ei olekaan käytännössä selvä asia. Myöhemmin elokuussa kotiin jaettavassa ilmoituslomakkeessa, jonka otsikkona on sopimattoman ohjailevasti ”Osallistuminen koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin”, asiaa kysytään, mutta siten, että ”muusta toiminnasta” ei kerrota mitään lisäinformaatiota. Uskonnollisista tilaisuuksista kerrotaan tarkemmin, mutta ”muusta toiminnasta” siis ei kerrota, mikä on uskonnollisten ja uskonnottomien katsomusten suhteen epäyhdenvertaista ja siten syrjivää menettelyä. ”Muun toiminnan” osalta tulisi viitata oppilaiden turvallisuusnäkökohdan lisäksi myös uskonnon ja omantunnon vapauteen sekä koulun toiminnan yhdenvertaisuuteen myös uskontojen, vakaumusten ja mielipiteiden osalta. Jos muuta toimintaa ei ole asianmukaiseen ja huomaavaiseen tapaan järjestetty, mikäli se edes on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjausten mukaan mahdollista, eikä siitä ole asianmukaisesti ja huomaavaisesti tiedotettu, olisi parasta, että ne oppilaat, jotka eivät osallistu uskonnon harjoittamiseen kirkossa tai koulun tiloissa, voivat olla pois koulusta sen ajan. Päivänavausten osalta viitataankin jo siihen, että oppilas voi olla pois koulusta, mutta samantapainen menettely voisi hyvin koskea myös jumalanpalveluksia siten, että tapahtuma järjestetään aina koulupäivän päätteeksi.
Lopuksi

Vaikka evankelisluterilaisessa kirkossa kansan opetus varmaan nähdään erityisen tärkeänä ja siinä koulun opetus ja kasvatus vielä sitäkin tärkeämpänä, julkisen koulutoimen ja jokaisen koulun tulisi sitä suuremmalla syyllä kiinnittää huomiota koulun neutraalisuusvaatimuksesta huolehtimiseen siten, että koulu on uskontojen suhteen tunnustukseton ja puoluepoliittisesti sitoutumaton. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu 2000-luvulla uudistuneet perusoikeudet ja sitoutuminen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Erilaisten vähemmistöjen oikeuksilla on tärkeä sija viranomaistoiminnassa. Oppilaiden ja heidän perheidensä oma kulttuuri-identiteetti vaihtelee yksilöllisesti niin, että koulu ei voi vain katsoa merkintää uskonnollisesta yhdyskunnasta väestörekisterissä ja toimia sen perusteella kaavamaisesti. Kirkkoon kuuluminen ei tarkoita, että perheissä uskottaisiin jumalaan siten kuin evankelisluterilainen kirkko opettaa.

Vastineessa kannetaan erityistä huomiota yhteiskunnan jatkuvuuteen ja kulttuuriperinteen siirtämiseen kiinnittämättä asianmukaista huomiota siihen, että kulttuuri on muuttunut ja edelleen muuttumassa juuri uskontojen ja katsomusten suhteen. Samoin ihmis- ja perusoikeuksien sisältö, asema ja niitä koskevat tulkinnat ovat edelleen jatkuvan muutoksen tilassa, mikä tulee esiin edellä mainitussa apulaisoikeuskanslerin päätöksessä samoin kuin siinä viitatuissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä. Espoon koulutoimen ei ole sopivaa vuonna 2012 elää vuoden 1992 suosituksien aikana vallinneessa tilassa.
Vastineessa tuodaan esiin tilastolukuja suomalaisten kirkkoon kuulumisesta. Vähemmistöjen oikeuksia ei voida kuitenkaan mitätöidä isoillakaan prosenttiluvuilla. Paljon pienempiäkin kuin 22 prosentin valtakunnallisia vähemmistöjä tulee kohdella yhdenvertaisesti ja noudattaen perusvapauksia. Prosenteista puhuttaessa lienee kuitenkin huomion arvoista mainita, että Espoossa kirkkoon kuuluu alle 70 prosenttia (68,9 %) ihmisistä, ja että vuonna 2011 syntyneistä lapsista vain 62,9 prosenttia kastettiin eli runsaasti yli kolmannes (noin 37 %) jätettiin kastamatta (Kirkkoon kuuluvuus (%), kastettujen osuus syntyneistä  hiippakunnittain ja seurakunnittain 2011, http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content3D45B8).

Miten opetuksessa ja koulun muussa toiminnassa tuetaan uskonnottomien perheiden oppilaiden oman kulttuuri-identiteetin rakentamista? Yhdenvertaisuuden nimissä Espoon sivistystoimella tulisi olla toimintamuotoja ja sopimuksia myös tähän asiaan eikä yksipuolisesti vain yhteen, muutenkin vahvassa ja etuoikeutetussa asemassa olevaan uskonnolliseen yhdyskuntaan ja vieläpä tavalla, joka menee uskonnon ja omantunnon vapauden sekä yhdenvertaisuuden kannalta liian pitkälle ja on ylimitoitetun yksityiskohtainen ja velvoittavuuden mielikuvan luova.

Uskonnon vapauteen kuuluu mahdollisuus uskonnon harjoittamiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kunnan tulisi ottaa itselleen verovaroin järjestettävään toimintaan uskonnollisille yhteisöille, kuten evankelisluterilaisille seurakunnille itselleen kuuluvia tehtäviä. Vaikka koulu ei järjestäisikään koulupäivän aikana uskonnollisia tilaisuuksia, oppilailla olisi silti Suomessa täydet mahdollisuudet itsenäisesti ja perheensä kanssa uskonnon harjoittamiseen. Samoin koululla olisi mahdollisuus opetukseen liittyen tutustua pedagogisesti perustellulla tavalla uskonnon harjoittamisen muotoihin Suomessa, vaikka koulu ei järjestä uskonnon harjoittamista, joka on eri asia kuin opetus.
Vastineessa tarkastellaan myös omantunnon vapauden ja vakaumuksen vapauden käsitteitä. Tähän on syytä todeta, että perusoikeusuudistusta koskevan hallituksen esityksen mukaan 11 § säännös kattaa sekä uskonnolliset että muut maailman- ja elämänkatsomukset. Perustuslakivaliokunta katsoi, että ”omantunnon vapaus” kattaa parhaiten sekä uskonnolliset että ei-uskonnolliset vakaumukset ja on lisäksi varsin vakiintunut juridinen käsite. Sana ”vakaumus” tuli kuitenkin Perustuslain 11 §:ään ja 127 §:ään. Perustuslain 11 §:n ilmaisu ”oikeus ilmaista vakaumus” kertoo, että uskonnon ja omantunnon vapaudessa ei ole kyse vain ns. negatiivisesta uskonnon vapaudesta, vaan myös positiivisesta omantunnon ja vakaumuksen vapaudesta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on Kokkinakis-tapauksessa (tuomio 25.5.1993 A 260-A) korostanut ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan tarjoamaa suojaa paitsi uskonnollisille vakaumuksille myös ateisteille, agnostikoille, skeptikoille ja maailmankatsomuksen suhteen välinpitämättömille. Evankelisluterilaisen kirkon itsensä teettämän kyselytutkimuksen mukaan uskonnollisen katsomuksen suhteen välinpitämättömien osuus on Suomessa tätä nykyä suuri. Koulun tulee aiempaan paremmin ottaa huomioon ja kohdella kunnioittavasti myös tällaista katsomuksellista ja kulttuurista identiteettiä.
Toisin kuin vastineessa katsotaan, kanteluni on hyvin aiheellinen. Lisäksi kantelun käsittelyn aikana on tullut uutta oikeuskirjallisuutta – kuten Tuomas Ojasen ja Martin Scheininin artikkelit ”Yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys (PL 6 §)” sekä ”Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §)” kirjassa Pekka Hallberg ym., Perusoikeudet. WSOYpro, 2011 – sekä uusia, aiemmin mainittuja oikeustapauksia, jotka tukevat kanteluani.
Esa Ylikoski
FM, lehtori,
pääsihteeri, Ihmisoikeusvaltuuskunnan jäsen

esa.k.ylikoski@gmail.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *