Peruskoulun uskonnonopetus muuttui vuonna 2004 ”oman uskonnon” opetukseksi. Sen jälkeen toistakymmentä uskontokuntaa on saanut sellaiseen luvan, jos kokoon saadaan ainakin kolme oppilasta. Muutos on tullut kalliiksi, sillä pikkuryhmien vuosittaiset kustannukset ovat miljoonia euroja. Kaiken lisäksi useimmat opettajat taitavat olla epäpäteviä.
Luterilaisuuden jälkeen suurin uskontoryhmä on islam, jossa saa opetusta jo 15 000 lasta. Opetushallitus on tukenut opetusta julkaisemalla avuksi oppikirjoja. Niistä uusin Salam – islamin polku luokkia 7–9 varten, ilmestyi viime vuonna. OPH ei anna sivuillaan mitään tietoja kirjan tekijöiden taustoista. Verkkohaun mukaan Onniselkä on islamiin kääntynyt fyysikko, Hajjarilla on takanaan keskeytyneet lääketieteen opinnot, mutta Hammoud-Rouheesta ei löydy mitään. Yksikään ei liene saanut perusteellista koulutusta islamiin. Kirjoittajien arvovaltaa lisäämässä on sentään Anas Hajjar, joka on Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami.
Salam-kirjasarja edustaa modernia ja suvaitsevaista islamia. Sarjan viimeisin osa ei rajoitu pelkkään islamin pinnalliseen ehostamiseen. Myös teologian syvärakenteissa näkyy jonkinlaista ajautumista kristinuskon suuntaan, kuten seuraavat esimerkit osoittavat.
Islamilaisessa pelastusopissa ihmisen teot ja etenkin uskonnollisten rituaalien tarkka suorittaminen tuovat paikan taivaassa. Teot punnitaan Viimeisellä tuomiolla, jossa ratkaistaan, meneekö ihminen Paratiisiin vai Helvettiin. Toisin kuin kristinuskossa Jumala ei silti ole luvannut mitään, sillä sellainen rajoittaisi hänen kaikkivaltiuttaan. Oppikirja kertookin, että muslimi hoitaa suhdetta Jumalaan nimenomaan teoilla. Tekojen merkitys alkaa kuitenkin hämärtyä, kun kirja korostaa, että ihminen pelastuu Jumalan armosta. Kerrotaan, että armo vaatii katumista, jolloin Jumala antaa katuvalle anteeksi. Lopputulos lähenee siten luterilaista vanhurskauttamisoppia.
Kun muslimi haluaa tietää Jumalan tahdon, hän kääntyy imaamin puoleen. Neuvoja ei haeta Koraanista, jota luetaan enemmänkin rituaalina. Muhammedin jopa kerrotaan sanoneen: ”Se, joka selittää Koraania omin päin, on ansainnut tulisen istuimen.” Oppikirja nostaa kuitenkin kristilliseen tapaan esille omantunnon ja puhuu Koraanin tulkitsemisesta. Tämäkään ei ole perinteistä islamia.
Kirjan opetuksia voi verrata niihin viiteen vaatimukseen islamin modernisoimisesta, jotka Ayaan Hirsi Ali esittää kirjassaan Harhaoppinen. Niihin kuuluvat 1) luopuminen Muhammedin ja Koraanin kirjaimellisesta tulkinnasta, 2) siirtyminen painottamaan tämänpuoleista elämää tuonpuoleisen asemesta, 3) irtautuminen šarian kahleista sekä 4) luopuminen oman käden oikeudesta ja 5) pyhästä sodasta.
Salam-oppikirja tarjoaa uudistettuja tulkintoja kaikissa viidessä kohdassa. Koraanista kirja toteaa, että tarvitaan uudenlaisia tulkintoja, koska ”ihmisoikeudet ovat muuttuneet”. Tuonpuoleiset asiat eli Paratiisi ja Helvetti ovat väistyneet maanpäällisten asioiden tieltä. Šariaa halutaan täydentää tapaoikeudella, mikä todellisuudessa avaa väylän muuttaa Jumalan lakia. Islamilainen oman käden oikeus tuomitaan epäislamilaiseksi. Muhammedin sotahistoriaa käsitellään erittäin varovasti. Sotaretkien sijaan puhutaan ”partioista”, jotka tekivät ”sopimuksia”. Pyhää sotaa ei mainita. On aivan kuin tekijät olisivat lukeneet Hirsi Alin kirjan ja muokanneet jokaista kohtaa.
On aiheellista kiittää kirjan tekijöiden pyrkimystä tällä tavoin modernisoida islamia, sillä perinteinen militantti ja jäykkä islam sopii huonosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi on ennustettu, että muslimien lukumäärä Suomessa jatkaa kasvuaan. Kun 30 vuotta sitten muslimeita oli tuhat, Pew-tutkimuslaitos ennustaa, että heitä on 30 vuoden kuluttua kaksisataa tuhatta, ehkä jopa miljoona. Islam on tullut ja tulossa Suomeen, joten sen laadun on pakko kiinnostaa muitakin.
Salam-oppikirjojen islam ei valitettavasti ole täysin viatonta muslimien integroitumisen kannalta. Ensimmäinen miinus pitää antaa kirjan valikoivasta suhtautumisesta tosiasioihin. Islaminuskolla on eräitä luurankoja kaapissaan, mutta kirja vaikenee niistä. Esimerkiksi tyttöjen sukuelinten silpomisen hyväksyvät islamin kaikki viisi suurta lakikoulukuntaa, mutta kirja väittää, että tapa ei kuulu lainkaan islamiin. Tässä sovelletaan ehkä šariaan kuuluvaa erivapausperiaatetta eli rukshaa, joka antaa luvan valehdella islamista, jos lopputulos on näin parempi. Tosiseikkojen kieltäminen ei kuitenkaan auta oppilasta vapautumaan islamin menneisyydestä.
Toinen huolestuttava piirre on historian laajempikin muuttaminen. Kirja antaa ymmärtää, että modernin länsimaisen yhteiskunnan saavutukset ovat oikeastaan kaikki peräisin keskiajan islamilaisesta maailmasta. Sieltä tulevat moderni tiede ja yliopistolaitos, suvaitsevaisuus, romanttinen rakkaus ja naisten, lasten ja vieläpä muunsukupuolisten oikeudet. Islam on sopusoinnussa tieteen kanssa. Koraanikin sisältää monia vasta nykytieteen löytämiä totuuksia.
Asiavirheiden lukumäärä kasvaa islamin saavutuksista kertovilla sivuilla. Jo lyhyt kappale kalifi Mamunista sisältää kuusi virhettä, niiden joukossa absurdiin saakka nousevaa liioittelua. Kirja väittää, että kalifin kirjastossa oli yli kaksi miljoonaa nidettä. Lukumäärää voi verrata Suomen Kansalliskirjastoon, missä ollaan vasta 1,8 miljoonassa. Bagdad oli pieni kaupunki, sen oli perustanut Mamunin isän isoisä, ja asemakaavan läpimitta oli 1,5 kilometriä. Mistä sinne olisi saatu yli 40 hyllykilometriä käsin raapustettuja kirjoja, ja kuka ne olisi kirjoittanut? Tällainen kirjamäärä riviin pantuna olisi kiertänyt yhdeksän kertaa kaupungin ympäri.
Tieteenhistorioitsija Sonja Brentjes on pitänyt muslimien harjoittamaa totuuden korjailua seurauksena alemmuudentunteesta länsimaisen sivilisaation edessä. Nöyryytyksen tunnetta lääkitään rakentamalla harhaista todellisuutta, jolla pönkitetään ylpeyttä omasta identiteetistä.
Kolmas hälytysmerkki on tekijöiden viileän ulkopuolinen asenne suomalaisuuteen. Suomi ei ole isänmaa vaan ”asuinmaa” tai ”tämä yhteiskunta”. Varsinainen oma yhteisö ovat Suomen muslimit ja kansainvälinen umma. Kirjan arabivoittoinen kuvitus vahvistaa sanomaa.
Vähemmistökulttuureille on kai tyypillistä sisäänpäin kääntyminen, mutta suomalaisuuden katoaminen horisontista ei ole yksistään kirjan vika. Tavoite tulee jo peruskoulun opetussuunnitelmasta, jossa suomalaisuus mainitaan kaksi kertaa, mutta ihmisoikeudet 83 kertaa. Peruskoulussa lapsia kasvatetaan toimimaan omissa kulttuureissaan ja lisäksi tarkkailemaan kiinnostuneena ja suvaitsevasti muita. Tavoitteena on kaiketi se, että perinteisen suomalaisuuden sijaan yhteiskunta rakentuu sellaisille poliittisille ihanteille kuin ihmisoikeudet. Vaarana toki on, että yhdistäväksi tarkoitettu puhe muuttuu fraseologiaksi vailla selvää sisältöä.
Oman uskonnon opetus oli aikanaan poliittinen kompromissi. Tunnustuksellinen uskonnon opettaminen periaatteessa lopetettiin, kun tilalle tuli ”oman uskonnon” opetus. Nyt kannattaa pohtia, onko kenellekään hyväksi opettaa runsastuvaa muslimiväestöä muista erillään.
Timo Saloviita
Kirjoittaja on erityispedagogiikan professori (emeritus).
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2021.