KARI HONGISTO
Julian Baggini:
Ajatteleva maailma, filosofian maailmanhistoria.
Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin & näin, 2022.
- Julian Bagginin 400-sivuisessa filosofian maailmanhistoriassa riittää pureskeltavaa kenelle tahansa maailmankatsomuksellisesta pohdinnasta kiinnostuneelle.
Puhun eri tavalla ja olen ”eri ihminen”, kun vaihdan ajatuksia marketin kassajonossa ja kun keskustelen filosofiystäväni kanssa. Kotioloissa puhun suoremmin kuin kyläillessä, vaikka ympärillä on tuttuja ihmisiä. Tämä muuntuminen on saanut miettimään, voinko puhua minuudestani, kun se on näin ailahtelevalla pohjalla ja muutun ”seuran mukaan”?
Lukiessani Julian Bagginin massiivista teosta filosofiasta maailmalla huomaan näköjään pohtineeni aitoa probleemaa. Nyt tiedän, että buddhalaisuudessa yksi meditoimisen tehtävä on nähdä, ettei ole pysyvää minuutta, vaan vain ajatuksia ja tunteita, jotka pomppaavat pintaan ja sitten haihtuvat. Tämäkö pitäisi hyväksyä?
Bagginin mukaan itäaasialaisessa filosofiassa (Kiina, Taiwan, Japani, Korea), korostuneimmin japanilaisessa ajattelussa, keskeinen piirre on ajatus minuudesta suhteisena. Olemme keitä olemme, koska olemme tietynlaisessa suhteessa muihin. Mutta tämä ei pyyhi pois ihmisten eroja. Samaan tapaan muuten ajatteli Aristoteleskin. Jos siis olin ajatellut, että minuudessani on pysyvä olemus, tämä onkin illuusio. Jopas jotakin! Kuitenkin kun kotona luen tai kirjoitan, väitän olevani autonominen ja suuntautunut minuus – ja varsin kaukana buddhalaisuudesta!
Perinteen näkeminen
Ajattelua on ilmennyt siellä, missä ihmisiäkin, ei varmaankaan tarpeeksi eikä aina erinomaisin tuloksin, mutta kuitenkin. Väliin nykymaailman menoa seuratessa tuntuu siltä, että ajattelu on luontokadon ensimmäinen uhri. Psykologisoivaa onnellisuushöpötystä kutsutaan filosofiaksi, filosofiksi tituleeratusta jää enemmän mieleen hassu hattu kuin yksikään painava ajatus.
Silloin, kun ajattelussa pureudutaan perustavimpiin kysymyksiin, puhutaan filosofiasta. Mutta mistä silloin puhutaan? Eikö vain tulekin mieleen suuri kaari Antiikin Kreikan Platonin kirjoituksista Descartesin, Kantin ja valistuksen kautta Marxiin, fenomenologiaan, eksistentialismiin, aina postmodernismiin, Derridan kyseenalaistamisen filosofiaan ja feminismin, individualismin ja identiteettiajattelun kyllästämään nykypäivään saakka? Tradition ansioita ei parane moittia, mutta jotakin on jäänyt ulkopuolelle. Usein se ”muun maailman” ajattelu.
Raskaat verhot veti itseltäni sivuun aikanaan sukellus sellaisiin filosofian historian teoksiin kuten Gunnar Aspelinin Ajatuksen tiet, J.E. Salomaan kaksiosainen Filosofian historia ja Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historia I ja II. Karl Jaspersin radioesseisiin perustuva kirja Johdatus filosofiaan näytti polun pään ajattelun alkuperän omakohtaiselle etsinnälle, kirjoittajan sanoin filosofiaa ”ei voi johtaa mistään muusta”.
Filosofian avartava valo pääsi sisään, mutta juuri Russellin mainion teoksen nimessäkin korostuu eräs rajaus, rajaava sana länsimainen. Niinpä. Näkemyksemme filosofian historiasta on ollut vahvasti länsimainen.
Avartumista muualle
Filosofiaperinteen ulkopuolelle ovat unohtuneet tai jätetty monet idän vanhojen kulttuurien ajatustraditiot, Itä-Aasia, Intia, muslimimaailma (joista kukin edustaa noin neljännestä maailman ihmisistä)… Miten ajatellaan kungfutselaisittain, miten buddhalaisuudessa, taolaisittain, Vedanta-koulukunnassa, jainalaisuudessa, mikä on Upanisadien, Brahman ja Bhagavadgitan tai Vedojen ajatuksellinen sanoma jne. Onko Afrikassa ajateltu? Miten tällainen rajaus on päässyt käymään, onko ajattelu kaikkialla luettavissa filosofiaksi?
”Aristoteleelle ja useimmille hänen aikalaisistaan ja seuraajistaan ihmiset erottaa muista heidän rationaalisuutensa. Intialaisessa ajattelussa meidät erottaa kyky dharmaan, kyky erottaa väärä ja oikea ja elää sen mukaisesti.”
Julian Baggini
”Muualla ajattelun” on varmaankin nähty sekoittuvan uskontoihin, myytteihin ja hengellisiin sfääreihin, kulttuurin erikoisuuksiin, runouteen, metaforisiin keskusteluihin ja aforistiikkaan. Näin se on saatettu tulkita jotenkin hämäräksi. Sitä on vierastettu ”läntisen” tiukan loogisen, totuushakuisen ja käsitestriktin ajattelun perinteessä, jossa on luotettu järjen autonomiaan ilman yliluonnollisia apuja. Myös monien perinteiden kolossaalisuus on voinut nostaa kynnystä tarttua härkää sarvista.
Brittifilosofi Julian Bagginin teos filosofian maailmanhistoriasta, Ajatteleva maailma, haluaa laventaa kuvaa, vetää verhot syrjemmälle ”muun ajattelun” edestä. Hän on tarttunut isoon aiheeseen tavalla, jonka kautta mukaan pääsee, mutta ei ilman paneutuvaa työstämistä. Jo käsitteissä ja niiden juurissa, etymologiassa riittää purtavaa. Kirjoittajan omat kokemukset tapaamisista eri maissa ja keskusteluista moneen suuntaan ajattelevien kanssa tuovat omakohtaista tuntumaa tiedollisen panoksen ja lukeneisuuden oheen.
Totuus vai tie?
Maailman laitojen traditioita erottavat monet seikat, mutta niiden välille löytyy myös yhtymäkohtia. Vähemmän tutusta perinteestä avautuu eteen erilaisia tapoja ajatella asioita ja nähdä maailmaa, painottaa eri asioita. Ymmärtämisen yrittäminen saa olla alkupiste, oppimista ja omaksumistakin varmaan tapahtuu, mutta myös terve kriittisyys on paikallaan oman ajattelun puolustamisessa.
Ovatko kaikki ajatukselliset näkemykset kulttuureissa lainkaan filosofiaa, sivuavatko ne sitä vai tipahtavatko ulkopuolelle? Filosofian määrittely on jo filosofinen kysymys.
Hieman karkeistaen meille tutumpaa on loogis-argumentoiva ote, perimmäisen totuuden pyyteetön etsintä tavallisuuden takaa, filosofian näkeminen jotakuinkin tieteenä. Kauempana ajatellaan filosofiaa enemmän elämäntaitona, tienä, polkuna, jota kulkea, sinä, miten elämää tulisi elellä.
Käsitteet, kategoriat saavat erilaisia painotuksia: yksilöllisyys, yhteisöllisyys, autonomisuus, intiimiys, minuus ja toiset, tiedon ja hyveen suhde, ykseyden ajatus, suhde luontoon ja esteettisyyteen, sanojen painoarvo suhteessa elämäntapaan, perinteiden asema, keskitien kulkeminen, harmonia (kiinalaisen ajatteluperinteen ydin, mutta myös Afrikassa ilmenevä) jne.
”Ihmiset tekevät filosofiaa, hyvin tai huonosti, aina kun he ryhtyvät tutkimaan järjestelmällisesti maailman, minuuden, kielen, logiikan, arvon tai inhimillisen hyvän luonnetta, tiedon lähteitä ja oikeutuksia tai ihmisen järjen luonnetta ja rajoja. Kun tällaisia asioita käsitellään vain myytin tai dogmin avulla, harjoitetaan uskontoa ja kansanperinnettä, ei filosofiaa.”
Julian Baggini
Kysymykset intuition, meditaation, nirvanan, jopa taikuuden ja yliluonnollisuuden aiheista, karman ja jälleensyntymän vaikutuksista nousevat esiin. Baggini kuitenkin toteaa, että ”poikkeukselliset tilat saattavat olla väkevämpiä kuin tavalliset, mutta se ei todista, että ne paljastavat totuuden paremmin kuin todelliset”.
Maallisen järjen pätevyys ja luonnontieteen saavutukset tunnustetaan pääsääntöisesti lännessä, olipa uskonnollinen tai ei. Islamin kuvaan elämästä ja kosmoksesta tällainen ei sovi. Ennen ajanlaskumme alkua Kiinassa elänyt kungfutselainen Xunzi näki kuitenkin toisin, katsoi viisaan sikäli ainutlaatuiseksi, ettei hän ”pyri ymmärtämään taivasta”. ”Tie ei ole taivaan tie eikä se ole maan tie. Se on se, jota pitkin ihmiset kulkevat, ja se, jonka herrasmies ottaa tiekseen.”
Sekoittuminen uskontoon
Uskonnollisuutta todellakin sekoittuu eri kulttuureissa vahvasti mukaan, mutta onpa sekoittunut lännessäkin ja sen lannistavan vaikutuksen ajattelun historiassamme tunnemme. Mitä vahvempi on uskonnon ote ”muussa ajattelussa”, sitä tuskallisempaa sellaiseen on puhkaista filosofista sisäänpääsyä.
Tietenkin on mukavampi tietää, miten uskonnollisissa traditioissa ajatellaan kuin vain luulla tietävänsä, mutta esimerkiksi islamin suhteen ainakaan oma ennakkokäsitykseni ei Bagginin tuoman tiedon myötä juuri muuttunut. Myös Intiassa kuten monissa muissakin perinteissä filosofiaa ja uskontoa ei eroteta selvästi, mutta islamin kokonaisvaltaisuudessa tämä korostuu.
Islamissa ihmisten kirjoittama Koraani on jumalan viimeinen sana. ”Muslimeille ei ole olemassa elämän osaa, joka olisi islamin ulkopuolella”, Baggini kirjoittaa. ”Maallisen ja pyhän erottelua ei käytännössä ole”, islam ”määrää, miten jokainen elämän aspekti tulisi elää, siitä, miten pesee, siihen, mitä syö. Koulutuskin on siksi lähtökohtaisesti uskonnollista”. Tämä selittää osaltaan sen, miksi ”islamissa ei ole selvää filosofian ja teologian erottelua”, Baggini kirjoittaa.
Hän siteeraa nykyajan islamilaisfilosofia Seyyed Hossein Nasria. Tämän mukaan islamin filosofinen perinne ”elää uskonnollisessa maailmankaikkeudessa, jossa horisonttia hallitsevat ilmoitettu kirja ja profetia tiedon lähteiksi ymmärrettyinä”. Baggini jatkaa: ”Koska Koraani on Jumalan kattava ja lopullinen ilmestys ihmiskunnalle, se on auktoriteetti, jota mikään maallinen järki ei voi haastaa.” ”Jopa minuuden määrittää ensi sijassa sen suhde Jumalaan.” Ykseyden ja yhteyden teema hallitsee koko islamilaisessa maailmassa.
Hyväksyä vaiko hylätä?
Itse ajattelen islamilaisen tulkinnan filosofialle mahdottomana. Filosofialle ei ole tilaa tai se on alennettu uskonnon kotiapulaiseksi totalitaarisia piirteitä muistuttavalla tavalla. Muutoksen tai kriittisyyden mahdollisuutta ei suvaitsemattomuuden kehässä ole. Itse en voi kuin sanoutua irti. Baggini pyrkii hyväntahtoisesti silti uskomaan, ettei tämä filosofian kohtalo ole väistämätön ja että islamilaisessakin kulttuurissakin keskustellaan. Itse en olisi kovin toiveikas.
Baggini ei saarnaa eikä johdattele, vaan kuvailee mukaansatempaavasti ja armottomaan tietämykseen ankkuroituen ajattelevan maailman laajoja ulottuvuuksia. Miten me jotakin koemme tietävämme, miten maailma makaa, miten se ja osamme siinä missäkin päin maailmaa käsitetään ja miten kaiken tämän tuloksena elämää eletään ja miten pitäisi elää – siinä kysymykset, joihin eri mantereilla on vuolaasti vastailtu ja ovat filosofian ytimessä.
Kirjansa lopuksi Baggini pohtii, onko länsimaisessa ajattelussa utooppisuutta siinä mielessä, että ”se pyrkii avoimesti objektiivisuuteen, joka ylittää kaikki yksittäiset ajat ja paikat”. ”Ryhtymällä filosofisiksi tutkimusmatkailijoiksi voimme rakentaa kattavamman kuvan maailmasta ja objektiivisemman ymmärryksen siitä ottamalla monia näkökulmia.” Ja siis kaikkialta. Miten?
Baggini summaa kolme tapaa, joilla moninaisten näkökulmien omaksuminen voi antaa meille parempaa ymmärrystä. (1) Eri näkökulmat yhdistyvät antamaan enemmän informaatiota kuin mikään yksittäinen. (2) Se, minkä ensin oletimme yhdeksi kysymykseksi (esim. mitä minuus on?), kätkeekin useita lisäkysymyksiä (onko minuus pysyvää? mistä identiteetin tuntu tulee? miten suhteet toisiin sitä muotoilevat? jne). (3) Hyväksymme, että on enemmän kuin yksi tapa ymmärtää maailmaa tai rakentaa normeja. Mikään ylin arvo ei sovi jokaiseen aikaan ja jokaiseen paikkaan.
Baggini korostaa kuitenkin, että monien mahdollisten arvojen ja niiden yhdistelmien tunnustaminen ei tarkoita, että kaikki käy. Laiska relativismi ja kritiikittömyys ovat jotakin aivan muuta. Toisiin kulttuureihin voi tutustua niitä kunnioittaen, mutta niille alistumatta. Se voi ”auttaa meitä muuttamaan omaa filosofista maisemaamme”.
Kirjoittaja on Kaarinassa asuva,
filosofian harrastuksen koukuttama
toimittaja-kirjailija ja valtiotieteen maisteri.
Bagginilta on julkaistu vuonna 2003 (suomeksi 2005) Ateismi. lyhyt johdanto. Kirjaa on saatavissa Vapaa-ajattelijain liitosta.