RIKU BÄHR

 

Kiitos, että annoit haastattelun Vapaa Ajattelija -lehteen. Aluksi pyytäisin sinua esittelemään itsesi lyhyesti.

Olen Eenariina Hämäläinen, tamperelainen opettaja ja oppikirjailija. Opetan historiaa, yhteiskuntaoppia, filosofiaa ja elämänkatsomustietoa Tampereen yhteiskoulun lukiossa. Olen kirjoittanut ja kirjoitan edelleen peruskoulun ja lukion oppikirjoja. Tein juuri valmistuneen väitöskirjani Tampereen yliopistossa Kasvatus ja yhteiskunta -tohtoriohjelmassa.

Tuoreessa väitöskirjassasi Sata vuotta katsomuskamppailua – Yhteinen etiikan opetus suomalaisessa koulukeskustelussa tarkastelet sadan vuoden aikana Suomessa käytyjä keskusteluja kaikille yhteisestä etiikan kouluopetuksesta. Ensimmäisen kerran etiikkaa ehdotettiin yhteiseksi katsomusaineeksi jo 1920-luvulla ja tämän jälkeen se on ollut usein esillä erinäisten uudistusten yhteydessä. Aina kuitenkin ehdotus on kaatunut laajaan vastustukseen; viimeisimpiä yrityksiä oli avata ET-opetus myös kirkon jäsenille kansalaisaloitteella, joka ei saanut vaadittavaa 50 000 allekirjoitusta kasaan. Mitkä tahot ovat olleet aktiivisimpia vastustajia ja keitä ovat olleet asian puolestapuhujat?

Tarkentaisin, että etiikkaa ei varsinaisesti ehdotettu yhteiseksi katsomusaineeksi, vaan kaikissa neljässä tutkimassani ajankohdassa etiikkaa ehdotettiin yksinkertaisesti yhteiseksi oppiaineeksi. Katsomusaineen muut osa-alueet, kuten todellisuuden luonteeseen liittyvät ja muut opit sekä perinteet olisi edelleen opetettu eriytetysti katsomusryhmittäin. Itse asiassa kysymys siitä, onko etiikka ylipäänsä katsomuksellinen oppisisältö, oli näissä keskusteluissa itsessään debatin kohde. Esitän väitöskirjassani, että yhteistä etiikkaa ehdotettiin enemmän kansalaiskasvatuksellisessa kuin katsomuksellisessa kehyksessä. Yhteisen etiikan puolustajat pitivät tärkeänä, että yhä pluralistisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa eri taustoista tulevat oppilaat voisivat pohtia eettisiä kysymyksiä yhdessä ja heille voitaisiin opettaa demokraattisen yhteiselämän kannalta keskeiset arvot.

Yhteistä etiikkaa on puolustanut hyvin kirjava joukko poliitikkoja, koulutusvaikuttajia, humanisteja, filosofeja ja muuta älymystöä sekä opettajia. Maininnan arvoisia ovat esimerkiksi merkittävät suomalaiset pedagogit, kuten Mikael Soininen 1920-luvun alussa ja Annika Takala 1960-luvulla.

Evankelis-luterilainen kirkko ja uskonnonopettajat ovat läpi kaikkien vaiheiden olleet näkyvimpiä yhteisen etiikan vastustajia mutta sitä ovat vastustaneet myös lukuisat poliitikot, pienemmät uskontokunnat ja näkyvästi mediassa esimerkiksi Kotimaa-lehti.

Poliittisissa puolueissa jakolinja suhteessa etiikanopetuskysymykseen kulki 1920- ja 1960-luvun debateissa puolueiden välillä. Tuolloin yhteistä etiikkaa kannattivat vasemmisto ja liberaalit ja sitä vastusti voimakkaasti kokoomus, esimerkiksi itsenäisyyden alussa sen pappispoliitikot kuten Paavo Virkkunen ja Lauri Ingman. Kiinnostavasti kuitenkin 1990- ja 2010-luvun koulukeskusteluissa aloitteen yhteisestä etiikasta teki kokoomuslaisen opetusministerin nimittämä työryhmä. Näissä uudemmissa vaiheissa puolueiden asettuminen oikeistokonservatiivit – vasemmistoliberaalit -jaotteluun etiikanopetuskysymyksessä ei ollutkaan enää selvää, vaan etiikkaa vastustettiin myös päivänpoliittisista syistä, kuten 2010 nähtiin.

Katsomusaineita kehittämään on perustettu työryhmä. Onko olemassa vaara, että evankelis-luterilainen etiikka ja oppisisällöt saisivat mahdollisessa yhteisessä katsomusaineessa liian suuren merkityksen? Voisiko keskusteluun katsomusaineiden uudistuksessa tuoda uskonnollisten katsomusten lisäksi enemmän myös muita aatteita ja laajentaa sisältöjä kulttuurin ja kansalaisaktivismin käsittelyyn? Korostuvatko uskonnot ja katsomukset liikaa?

Katsomusaine-otsikon alla opetetaan Suomessa tällä hetkellä monia hyvin erityyppisiä oppisisältöjä. Etiikka on filosofisenakin normatiivinen tiede, kun taas uskontotieto on sisältönä deskriptiivisempi ja kulttuurishumanistiseen tieteenalaperustaan sitoutuvana oppisisältönä lähestyy historiaa. Oman uskonnon opetuksessa on puolestaan tunnustuksettomuudesta huolimatta tiettyjä katsomuksellisesti sitouttavia elementtejä, erityisesti pienryhmäisten uskontojen kohdalla.

Useat tutkijat ovat huomauttaneet, että jako uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin katsomuksiin on ongelmallinen, sillä katsomuksia ei pitäisi määritellä ainoastaan uskonnon tai uskonnottomuuden kautta. Suomen maailman mittakaavassa ainutlaatuinen katsomusopetusratkaisu eli elämänkatsomustieto yhdistää katsomusten tarkastelun ja etiikan monitieteiseksi kokonaisuudeksi. ET:n lähtökohtana on ollut, että katsomus sisältää uskontoja paljon laajemman joukon määreitä poliittisista ideologioista seksuaalisuuteen ja ihmiskäsityksestä ympäristökysymyksiin. Tutkimuksessani havaitsin, että uskonnonopettajat ja kirkolliset tahot ovat olleet valmiimpia hyväksymään uskontotiedollisen oppisisällön (ns. maailmanuskonnot) ennemmin yhteisesti opetettavaksi kuin etiikan. Jos tuleva mahdollinen yhteinen katsomusaine olisi uskontotieto ja määrittyisi ensi sijassa uskontojen kautta, sivuutettaisiin ensinnäkin se laaja kehitystyö, jota elämänkatsomustiedon parissa on vuosikymmeniä tehty. Toiseksi se antaisi viestin, että katsomusten deskriptiivinen tarkastelu ulkopuolelta on mahdollista yhteisissä opetusryhmissä, mutta normatiivisen oppisisällön eli etiikan opiskelu ei. Pidän jälkimmäistä kuitenkin yhteisen kansalaisuuden ja liberaalin demokratian perusarvojen vahvistamisen kannalta hyvin keskeisenä.

Näetkö mahdollisena, että tällä kertaa päästäisiin tilanteeseen, jossa saataisiin kaikille oppilaille sopiva, yhteinen katsomusaine aikaiseksi?

Historiallista taustaa vasten vaikuttaa toki siltä, että kysymys katsomusopetuksesta on erityislaatuinen ja pelkästään yhteisen etiikan kohdalla on vuosikymmenestä toiseen puhuttu sen ”mahdottomuudesta”. Toteankin väitöskirjassani että katsomus- ja etiikanopetus on jäänyt ikään kuin historialliseen taskuun, kantamaan ”mahdottomuuden” leimaa, vaikka liberaalissa demokratiassa on onnistuttu pääsemään yhteisymmärrykseen monista ristiriitaisistakin aiheista. Keskeinen tutkimustulokseni oli, että itsenäisyyden alussa etiikanopetuskeskustelu sementoitui asemiin, joista se ei merkittävästi sadan vuoden aikana liikahtanut eteenpäin. Vaarana on, että tämä mahdottomuuden diskurssi ja poteroihin sementoitunut tilanne jatkuu, mutta näen nykyisessä keskustelussa ehkä kuitenkin pieniä avautumisen merkkejä.

Onko etiikka riittävän isossa roolissa nykyisessä elämänkatsomustiedon opetuksessa?

Nähdäkseni olisi tarkasteltava ylipäänsä katsomusaineiden opetussuunnitelmia ja pohdittava niiden keskinäistä painoarvoa, kuten edellä mainitsin. Etiikan ei myöskään mitenkään vääjäämättä tarvitse oppisisältönä olla osa katsomusaineiden opetusta, onhan se lukiossakin vuodesta 2016 ollut osa kaikille yhteistä pakollista filosofian opetusta. On huomattava myös, että esimerkiksi ihmisoikeuksien ja erityisesti lapsen oikeuksien etiikan suhteen elämänkatsomustiedon ja evankelis-luterilaisen uskonnon opetussuunnitelmat ovat joka tapauksessa varsin yhteneväiset. Historiallisesti etiikka on toki painottunut uskonnon sekulaarissa korvikeaineessa senkin vuoksi, että oppiaineen nimi oli aina 1980-luvulle asti ”uskontojen historia ja siveysoppi”.

Sekä uskonnon että elämänkatsomustiedon kohdalla monet tutkijat ovat painottaneet, ettei oppiaine pelkisty etiikkaan. Uskonnonopetuksessa on viime vuosina korostunut myös monikulttuurisessa yhteiskunnassa välttämätön katsomuskompetenssi. Elämänkatsomustieto tähtää katsomuskompetenssin lisäksi monitieteiseen maailman ja yhteiskunnan ymmärrykseen, kriittisen ajattelun sekä oppilaan identiteetin ja hyvän elämän kehittämiseen mutta toki eettiset teemat, erityisesti ihmisoikeusetiikka oppiaineen normatiivisena pohjana, painottuu ET:ssa.

Yhä useammat peruskouluun tulevat lapset eivät ole minkään uskontokunnan jäseniä ja tämä on jo havaittavissa elämänkatsomustiedon oppilasmäärien kasvuna, Helsingissä jo seitsemässä koulussa ET on suurin katsomusaine. Näetkö tässä mahdollisuuksia tai uhkia?

Kyseessä on yhteiskunnan yleisen sekularisaatiokehityksen kanssa linjassa oleva ilmiö, jota en tutkijana sen kummemmin arvottaisi mahdollisuudeksi tai uhaksi. Koulun on joka tapauksessa mukauduttava yhteiskunnan yleisen arvoilmaston muutokseen ja tässä suhteessa on oikeastaan ihme, että peruskoulussa hyvän ja pahan, oikean ja väärän pohdinta on edelleen sidottu oppilaan jäsenyyteen uskonnollisessa yhdyskunnassa.

Onko jotain muuta asiaa jonka erityisesti haluaisit ottaa esille etiikan ja katsomusaineopetuksen teemoista?

Pidän tärkeänä ettei etiikka jäisi uskontotiedollisen painotuksen varjoon katsomusaineiden uudistuksessa. Osoitin tutkimuksessani myös, että Suomessa on jo tehty varsin laajaa pohjatyötä ja perusteita kaikille yhteiselle etiikanopetukselle sadan vuoden aikana. Jo peruskoulu-uudistuksen yhteydessä esitettiin varsin moderneja näkemyksiä ihmisoikeusetiikasta, oppilaan autonomiasta ja moraaliajattelun taitojen tärkeydestä. Voisi siis sanoa, että 1960-luvun humanistit ennakoivat yhteiskunnan pluralisoitumiskehityksen. Toivon, että nuo näkemykset huomioitaisiin katsomusopetuskeskustelussa, sillä ne ovat nykyisessä monikulttuurisessa yhteiskunnassakin hämmästyttävän relevantteja.

Kiitos haastattelusta, Eenariina Hämäläinen. Toivotamme antoisaa alkavaa syyslukukautta Tampereen Yhteiskoulun lukiossa. (Haastattelu on toteutettu sähköpostilla elokuussa 2024.)