RISTO K. JÄRVINEN

 

LOPPUVUONNA minuun on tehnyt vaikutuksen kolme uskontoa eri tavalla koskettavaa kirjaa. Tässä lehdessä arvioidussa Jukka Häkkisen teoksessa Salaliitot ympärilläni. Miksi totuus ei kiinnosta aivojamme? on mielenkiintoinen kohta, jossa Häkkinen kertoo, että käveli usein opiskeluvuosinaan Helsingissä Ateneumin takaa kulkevalla kävelykadulla. Eräänä keväänä hän törmäsi toistuvasti kadulla päivystäviin nuoriin naisiin, jotka pysäyttivät hänet ja halusivat keskustella Raamatusta. Häkkinen ei kertonut heille olevansa ateisti, vaan pysähtyi juttelemaan heidän kanssaan. Koska hän käveli samaa reittiä usein, pian he moikkasivat kuin tutut aina, kun hän näki naiset seisoskelemassa kadulla. He pyysivät Häkkistä mukaan tapahtumiinsa niin monta kertaa, että lopulta hänen uteliaisuutensa heräsi, ja hän suostui.

Tilaisuuden aluksi kuultiin kuivakka, mutta onneksi lyhyt alustus Raamatusta. Sen jälkeen Häkkisen luokse tuli kolme naista, jotka olivat poikkeuksellisen kiinnostuneita hänen opinnoistaan, elämästään ja jutuistaan. He suorastaan ahmivat hänen elämäntarinaansa ja katsoivat hymyillen suoraan silmiin. Häkkinen poistui tilaisuudesta sosiaalisen päihtymyksen vallassa, pää pyörällä saamastaan kiinnostuksesta ja iloisista hymyistä. Pian hänen päänsä alkoi kuitenkin selvitä ja mielensä analyyttinen osa ruotimaan tapahtunutta.

Häkkinen tajusi, että ei tiennyt keskustelukumppaneistaan mitään. Innostunut keskustelu oli kohdistunut pelkästään häneen. Ei ollut sattumaa, että häntä olivat lähestyneet ainoastaan viehättävät vastakkaisen sukupuolen edustajat, eikä ollut sattumaa, että he olivat olleet suunnattoman innostuneita Häkkisen kertoessa näköaivokuoren reseptiivisten kenttien mallinnuksesta Gabor-funktioiden avulla. Häkkinen tajusi olleensa osa Kristuksen seurakunta -lahkon tarkoin suunniteltua rekrytointiprosessia.

”Jos kotikasvatukseni olisi ollut uskonnollinen ja kotona olisi korostettu Jumalan vaikutusta arkipäivässä, olisin saattanut tulkita euforisen olon vaikkapa Pyhän Hengen läsnäoloksi ja heittäytyä seurakunnan toimintaan innolla mukaan”, Häkkinen kirjoittaa.

•

Krista Launosen ja Susanna Lehmuskosken kirja Kesken kaiken on kahden parantumatonta syöpää sairastavan ystävyksen keskusteluteos elämästä, sairastamisesta ja kuolemasta. Kumpikin kirjoittajista on ateisti, eivätkä he turvaudu kriisin keskellä uskontoon.

Huhtikuussa kuollutta Lehmuskoskea kammottaa sanonta ”juoksuhaudoissa ei ole ateisteja”, joka tarkoittaa sitä, että äärimmäisen kuolemanpelon tullessa kaikista ihmisistä tulee uskovaisia. Hänen mielestään juoksuhauta-aforismi on uskonnolla kiristämistä rumimmillaan. Siinä ei ole lähimmäisenrakkautta, vaan pelkkää vimmaista halua olla oikeassa.

Launonen taas ymmärtää, että uskonto ja usko sinänsä antavat monelle sairaalle turvaa ja vastauksia pelottavassa tilanteessa. ”Hyvä niin. Mutta jättäkää muut rauhaan!” hän kirjoittaa.

Kaunis kirja, liikuttavakin.

•

Viimeisenä haluan nostaa esiin Heikki Nevalan ja Mika Rautasen teoksen Suuri suomalainen kuriositeettikirja. Fantastisia ihmisiä ja ilmiöitä arkielämän yläpuolelta. Komeasti kuvitettu kirja esittelee entisaikojen Suomessa nähtyä harvinaislaatuista taituruutta, sinnikkyyttä ja myönteistä hulluutta – uskomattomia ihmisiä ja ilmiöitä vuosikymmenien takaa. Erityistä mielenkiintoa minussa herättivät taiteilijat, jotka ovat ristiinnaulinneet itsensä huvin vuoksi. Eräs tunnetuimpia heistä oli yhdysvaltalainen Tommy Minnock (kuvassa), jonka suosio oli huipussaan 1800-luvun lopulla. Ohjelmaan myös kuului, että hän lauloi ristillä suosittuja lauluja. Kotimainen taikuri ja kahlekuningas Uno Sunell esitti hänkin ristiinnaulintaa vuonna 1928. Lehtimainoksissa ”lääkäreitä pyydettiin olemaan läsnä”. Hullu maailma!

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 4/2023.