Porissa vietettiin Jumalattomat kesäpäivät 23.7. Päivän teemana oli uskonnoton kotikasvatus. Aiheesta alustivat Satakunnan vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Jukka Kim sekä Tanja ja Nico Laine yhdistyksen hallituksesta.

Tanja Laine: Minua pidettiin hankalana äitinä

Isovanhempani ovat uskonnollisista perheistä, mutta he eivät antaneet papin kastaa äitiäni. Vaarini on aina tuonut vahvasti esiin ateisminsa. Äitini asui osan lapsuudestaan Ruotsissa, jossa opiskeli elämänkatsomustietoa. Hänen mukaansa se ei ollut kummallista siellä 70-luvulla.

Olen vuosimallia -92. Aloitin koulutaipaleeni uskonnollisessa esikoulussa, se vain sattui olemaan turvallisen matkan päässä kotoa. Muistan sieltä Nooan arkki -tarinan sekä jouluevankeliumin. Omasta tahdostani piti päästä myös pyhäkouluun, olivathan muutkin siellä ja siellä sai kaakaota. Pyhäkoulusta muistan rukoilemaan opettamisen.

Muutimme Vantaalta Nakkilaan ollessani 9-vuotias. Pienessä Kukonharjan koulussa oli rehtorina lestadiolainen ja keskiluokkien opettajana luterilainen. Joka aamu alkoi virsillä ja vuosittain piti suorittaa papille kinkerit. Osaan yhä useita virsiä ulkoa sekä joulunäytelmään harjoitellun osan Raamatusta. Kuuluin myös kirkon laulukuoroon.

Kolmannella luokalla opettaja pyysi Jumalaan uskovia nostamaan käden ylös. Kaikki nostivat, minäkin, mutta silloin oivalsin, että en usko. Yläasteelle mennessäni valitsin ET:n. Sitä ei toki järjestetty, vaan vietin aikaani atk-luokassa tai kylillä. Tämähän ei itseäni haitannut, eikä äitini tainnut tietää asiasta, jotta olisi voinut vaatia opetusta.

Huikeaa oli, kun seurakunnasta kuitenkin pyydettiin töihin vetämään puuhakerhoa. Olin toki otettu, onhan työpaikka nuorelle tärkeä. Puuhakerhoon sisältyi aina uskonnollinen osio, luettiin Raamattua tai vastaavaa. Kerran pappi pyysi puheilleen ja ilmoitti, etteivät työt jatku ilman kastetta ja rippikoulua. Ajattelin, että väliäkö tuolla. Minut kastettiin ja aloitin rippikoulun. Mutta jälleen tuli keskustelu papin kanssa. Pappi toitotti, että kunhan päästän Jeesuksen sydämeeni, valaistun. Kun kerroin kantani ja sen, että halusin vain pitää työpaikkani, ei pappi lopettanut ”saarnaansa”.

Niin loppui rippikoulu ja työnteko. Tunsin, ettei minua kunnioitettu. On kuitenkin ihan sama, mihin uskoo, jonkun muun uskomuksen mukaan helvetti kutsuu kumminkin. Jostain luin maailmassa olevan yli 10 000 tuhatta uskontoa. Kaikkia ei voi miellyttää.

Kun siis pienestä lapsesta asti olen ollut enemmän ja vähemmän tekemisissä kristinuskon kanssa, miten en ole koskaan uskonut? En vain ole. Kotona ei asiasta puhuttu puoleen eikä toiseen. Uskonnottomuutta en paljon miettinyt ennen kuin sain esikoiseni 2012.

Oli selvää, että järjestämme nimiäiset. Tällöin tutustuin Pro-seremonioihin ja sain sieltä kauniin nimenantotodistuksen sekä ”kummeille” kummitodistukset. En itse niin välitä kummi-nimityksestä, mutta tällä tarkoitan turvallisia ja rakkaita ihmisiä, jotka suostuivat sitoutumaan lapsemme kasvattamiseen eettiseksi ja vastuuntuntoiseksi. Kaunis ja lämmin juhla, ja niin neitimme toivotettiin tervetulleeksi maailmaan.

12.12.12 menimme maistraatissa naimisiin. Tätäkään ei tarvinnut miettiä. Olen kiitollinen siitä, että puoliso jakaa kanssani saman arvo- ja aatemaailman.

Vapaa-ajattelijat löysin, kun 2014 saimme toisen lapsen, poikamme. Lähipiiri oli kasvanut, mikä on tietysti iloinen asia, mutta kaikki eivät suhtautuneet nimiäisasiaan myönteisesti. Sain jopa kuulla vauvani joutuvan helvettiin – perisynnin vuoksi kaste olisi välttämätön. Hetken jopa harkitsin asiaa, vain miellyttääkseni muita, mutta vain hetken. Pojallemme pidettiin myös kauniit nimiäiset.

Asia jäi ärsyttämään. Etsin netistä samanlaisia kokemuksia, ja näin löysin Vapaa-ajattelijat. Huhtikuussa 2014 liityin. Samana vuonna pääsin Satakunnan vapaa-ajattelijoiden hallitukseen. Oma panokseni on ollut enimmäkseen pyrkimystä tuoda esille liiton tavoitteita ja tunnettavuutta arjessani. Monilla on muuten mitä ihmeellisempiä käsityksiä vapareista, aivan laidasta laitaan.

Lapsille tuli ajankohtaiseksi varhaiskasvatus. Alkuun siinä ei ollut mitään haasteita, mutta kun perhepäivähoidosta siirryttiin päiväkotiin, vietiin lapset kirkkoon. Tällöin aktivoiduin tosissani. Vaadin tasa-arvoista ja yhdenvertaista kohtelua. Suhtautuminen olikin se, että olen hankala äiti. Virkamies sanoi jopa ”ei sitten järjestetä lapsille mitään”.

Lapseni ollessa alakoulussa vastaava jatkui. Toin esille vaatimuksiani ja kerroin esimerkkejä tavasta toimia oikein. Opettaja tiuskaisi, että itse haluaa ainakin osallistua kirkon toimintaan. Totesin, ettei sitä kysytty, vaan miten järjestetään vertaistoimintaa lapsille ja varmistetaan aito mahdollisuus valita toiminta. Tein kantelun ja asia ratkesi. Tasavertaisuus toimi siitä lähtien. Tosin kuulin hiljattain, ettei näin ole kuntamme kaikissa kouluissa. Työtä riittää.

Tuntuu erikoiselta, että vielä vuonna 2023 yhdenvertaisuus ei ole itsestään selvää.

Jukka Kim: Lapsemme ovat ateisteja kantapäästä hiusjuureen

Uskonnotonta kasvatusta perheeni on noudattanut jo vuodesta 1987 alkaen. Perheemme on monikansallinen ja avioliittomme solmittiin aikoinaan siviilivihkimisenä lähellä Vladivostokia Neuvostoliitossa. Emme usko mihinkään tuonpuoleiseen tai näkymättömään. Itse erosin kirkosta 70-luvulla.

Uskonnoton kotikasvatus on mutkatonta. Koemme sen pitkänä prosessina. Harvoin edes puhumme keskenämme uskonnottomasta kasvatuksesta, vaan ateistinen kasvatus kuvaa ajatteluamme paremmin. Uskonnoton tai ateistinen kasvatus ei ole mitään ihmeellistä kasvatustyötä, vaan tuiki tavallista perhe-elämää. Jokainen on kykenevä ohjaamaan lastaan uskonnottomaan maailmankatsomukseen ja antamaan siitä riittävät todellisuuspohjaiset lähtötiedot.

Perheemme kaksi lasta asuvat jo tahoillaan. Tapaamme toisiamme varsin usein. Tarpeetonta lienee mainita, että he ovat ateisteja kantapäästä hiusjuureen. Lapsille annettiin nimet kotona. Nimiäisiä tai muita juhlia ei vietetty. Sukupuolivalintaiset nimet olivat valmiiksi mietittynä. Henkikirjoittajalta saatuihin papereihin vain vanhempien allekirjoitukset, ja näin lasten nimet menivät tiedoksi viranomaisille. Korutonta ja yksinkertaista.

Jälkikasvu kävi pienen paikkakunnan seurakunnan päiväkerhoa, jossa he tutustuivat ikäisiinsä tuleviin koulukavereihin, ja kellotaulu sekä ajan seuraaminen tulivat tutuiksi jo ennen koulua. Molemmat aloittivat koulunsa normaalisti ja he olivat mukana myös uskontotunneilla. Mutta joka ikinen kerta, kun koulun ohjelmassa oli käynti jumalanpalveluksessa, ilmoitin koulun rehtorille, että lapsillemme kuuluu tarjota muuta toimintaa. Niin ala-asteella kuin yläasteellakin. Lukiossa ei näitä asioita tarvinnut juuri pallotella.

Yläasteella ja lukiossa he suorittivat omasta mielestäänkin hyödyllistä työtä kirkossakäyntien aikana kääntäessään tietokoneiden käyttöohjeita englannista suomeksi. Uskontoaineesta annoimme heille ohjeeksi, että asiat tulee selvittää perustuksiaan myöden. Emme ohjailleet, että jokin uskonoppi olisi ylitse toisen. Teimme selväksi ainoastaan sen, että on tärkeää kaivaa asioista totuus selville, eikä mitään kannata pureksimatta nielaista.

Rippikoulusta emme käyneet keskustelua ollenkaan ja se sopi nuorisollemme hyvin. Ilmapiiri meillä kotona oli liberaali. Ateistinen kotikasvatus on siis pitkä prosessi. Ilmeistä on, että sen myötä perheeseen saatiin samoin ajatteleva miniä. Tutustuminen hänen kanssaan oli mutkatonta. Heidän avioliittonsa solmittiin myös maistraatissa. Saimme myöhemmin perheeseen lapsenlapsen.

Ateistinen kasvatus heidän omassa kodissaan oli itsestäänselvyys. Meidän oli isovanhempina hienoa nähdä, kuinka pieni lapsi sai nimensä jumalattomissa juhlissa – nimiäisissä. Tuntui todella hienolta liittää yksi uusi ihminen ateistisen maailmankatsomuksen pariin.