ESA YLIKOSKI
MAALLISTUNEINA aikuisina emme välttämättä ole tietoisia, miten iso etuoikeutettu rooli evankelis-luterilaisen kirkon uskonnollisella ja muulla sitouttavalla toiminnalla yhä on päiväkodeissa ja peruskouluissa.
Ensi sijassa kysymys ei ole ”oman uskonnon” opetuksesta, joka alkaa jo ensimmäiseltä peruskoululuokalta ja on kirkon jäsenille pakollinen aine, vaikka etuoikeudet nostavatkin uskonnon jalustalle.
Nyt äänioikeutetut lukivat koulussa uskontoa 8 vuotta ennen kuin yhteiskuntaopin opetus alkoi! Vasta viime vuosina historiaa ja yhteiskuntaoppia alettiin opettaa jo 4.-6. luokilta alkaen, kun oli huomattu nuorten yhteiskunnallinen passiivisuus (International Civic and Citizenship Education Study).
Elämänkatsomustiedon säätäminen lailla kielletyksi vaihtoehdoksi kirkkoon liitetyille on paitsi lasten ja nuorten syrjimistä myös kirkon suosimista ja aseman ylikorostamista.
Ensi sijassa kirkon etuoikeutettu asema päiväkodeissa ja kouluissa ilmenee kirkon uskonnollisessa ja muussa sitouttavassa toiminnassa, joka on yllättävän laajaa ja pitkäkestoista. Voidaan puhua jopa uskonnollisesta kasvihuoneilmiöstä, joka totuttaa lapset hartauksiin ja jumalanpalveluksiin kirkkovuodesta toiseen.
Jos lapsen päivähoito ja peruskoulu ovat kestäneet yhteensä 13 vuotta, aika vastaa keskimääräistä elinkautisen vankeustuomion pituutta. Kirkollisten tilaisuuksien yhteismäärä voi niiden aikana nousta sataan. Ja ilmiö jatkuu ainakin lukioissa ja varusmiespalveluksessa. Mutta aikuisten työelämässä sen ei katsota kuuluvan asiaan. Ja vapaa-aikanakin saa itse päättää, mihin haluaa osallistua.
Kirkolla on moniin päiväkoteihin ja kouluihin vip-kortti ja ohituskaista, joka ei perustu lakiin ja opetussuunnitelmiin. Kirkon etuoikeudet muistuttavat erinäisten ex-valtioiden johtavan puolueen etuoikeuksia pitää kouluissa ja oppilaitoksissa valistustilaisuuksiaan.
Kun varhaiskasvatus- ja perusopetussuunnitelmien perusteissa säädetään ”uskonnollinen, katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitouttamattomuus”, vain viimeinen niistä toteutuu, kun puolueet vahtivat toisiaan. Se, mikä toteutuu, on kirkon lapsilähetystyö.
Kuka vahtii rehtoreita sekä kirkon pappeja ja muita työntekijöitä, joilla tuntuu olevan aamusta iltapäivään rajattomasti työaikaa päiväkoti- ja koulukäynteihin ja kirkkojumalanpalveluksiin asti? Valtion mielestä edunvalvontaa ilmeisesti ei tarvita, kun uskonnottomien ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestön valtionavustus on nolla euroa.
Perustuslakivaliokunta ei ole sanonut, että uskonnollisia tilaisuuksia pitää liittää koulujen toimintaan, vaikka niitä ei sen mukaan voi kieltää. Varhaiskasvatus- ja perusopetuslain mainitsemiin tehtäviin uskonnolliset tilaisuudet eivät vaan kuulu. Päiväkodit ja koulut eivät ole julkista tilaa, jonne voi tulla kuka tai mikä tahansa, jolla on joku sanoma.
Jos puhutaan koulun katsomusaineiden opetuksen uudistamisesta, herää kysymys, mikä merkitys olisi millään uusilla opetussuunnitelmilla, jos nykyisissä olevaa uskonnollista ja katsomuksellista sitouttamattomuutta ei tarvitse käytännössä noudattaa? Lapsilähetystyön salliminen vie luottamusta hyvää tarkoittavilta pyrkimyksiltä katsomusten ja etiikan opetuksen uudistamiseen.
Hartaushetkien ja jumalanpalvelusten tuominen päiväkoti- ja koulupäiviin rikkoo lasten ja perheiden uskonnottomuuden rauhaa. Lisäksi uskonnollisille tilaisuuksille pitää järjestää vaihtoehtoista ohjelmaa, jolloin valintapakko kirkollisen tilaisuuden vuoksi rikkoo perheiden arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojaa. Järjestelyt, niistä tiedottaminen ja kyseenalainen osallistujalistojen keruu myös aiheuttaa lisätyötä.
Suosittelemme lämpimästi, että päiväkodit ja koulut alkavat keskittyä kaikille yhteisen toiminnan hoitamiseen ja yhteisölliseen kehittämiseen sitouttamattomasti. Rehtorit ja päiväkotien johtajat sekä kuntien kasvatuksen ja koulutuksen johto voisivat vallitsevien säädösten nojalla tehdä siitä helposti selkeitä päätöksiä. Huoltajat voivat tukea sitä omilla päätöksillään.