Uskontojen rooli politiikassa näyttää kasvaneen, eikä se näytä hyvältä. Kansainvälisesti herätyskristillisyydellä, ortodoksisuudella ja katolisuudella on nyt suuri rooli monissa maissa, samoin islamilla ja juutalaisuudella. Missä kiista ja sota, siellä uskonto.

Pyhinä pidettyihin oppeihin sitoutuminen ei edistä kykyä kompromisseihin. Kaikki ja ei mitään. Parempi laiha sopu kuin lihava riita -ajattelu ei ole muodissa.

Myös Suomessa uskonnon asema poliittisella kentällä on vahvistunut, kun valtiokirkollisuudesta pidetään kiinni yhteiskuntarauhan ja jopa turvallisuuspolitiikan verukkeella. Yleisradio, Helsingin Sanomat ja muut maakuntalehdet ovat viime vuosina asemoituneet uskonnon, pappien ja kirkon markkinointialustaksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä esittää nuorison ongelmien ratkaisijaksi yhteistyön tiivistämistä seurakuntien ja peruskoulujen kesken. Näin, vaikka uskonnollinen kasvihuoneilmiö on sakeimmillaan juuri kouluissa, kun päiväkoteja ja kouluja käytetään ev.-lut. kirkon uskonnollisten tilaisuuksien lapsilähetystyön alustana.

Politiikassa koulujumalanpalveluksia puolustetaan ”sammutetuin lyhdyin” vetoamalla kristillisiin perinteisiin ja Suvivirren suosioon. Kristillisdemokraattien, perussuomalaisten ja keskustan vaaliulostuloissa ennen kuntavaaleja ei vaadittu lisää koulujumalanpalveluksia, koska kansalaisten enemmistö ei enää kannata niitä eikä seurakuntien päivänavauksiakaan kouluissa.

Koulun tulee olla sitoutumaton ja opetuksen sitouttamatonta. Lain ja opetussuunnitelman mukaan näin onkin, mutta se ei toteudu käytännössä. Uskonnollinen hegemonia perustuukin monin paikoin perinteiseen epäviralliseen vallankäyttöön, jossa yhdenvertaisuus eli syrjimättömyys uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta on vain sana.

Uskonnottomien vanhempien nousu toimimaan oikeuksiensa puolesta on viime vuosien tärkeä muutos. Väärien menettelyjen sitkeys, rehtorien ja opettajakunnan vastarinta ja tahallinen piittaamattomuus, joskus tietämättömyyskin, vaikuttaa välillä loputtomalta suolta. Lukuisten kantelujen pohjalta tulleisiin oikeudenvalvojien hyviin päätöksiin suhtaudutaan vastahankaisesti.

Kaiken kukkuraksi media järjestää valheellisia klikkiotsikoita paheksuen äidin kantelua muka siitä, että lapsi on vahingossa kuullut Jeesuksesta. Hämeenlinnan tapaus mediassa oli erityisesti Ylen pohjanoteeraus. Miksi media ei vanhempien syyllistämisen sijaan ota tarkasteluun virkavastuulla toimivien rehtorien ja johtajien rikkomuksia?

Uskonnon tulisi olla yksityisasia, mutta uskonnon ottaminen politiikan käyttöön ei ole enää yksityisasia. Uskonto on yhä hyvä väline vallan väärinkäyttöön. Kuinka kauan yhdenvertaisuuslain valossa ilmiselvä syrjintä hyväksytään?

Nyt ministereistä miltei kaikki valitsevat Raamatun lakikirjan sijaan virkaanastumisseremoniassa. Eikö etuoikeuksien säätäminen omalle uskonnolliselle yhdyskunnalle aiheuta vähintäänkin jääviyttä? Eikö systeeminen syrjintä ole sukua korruptiolle? Eikö kirkon epäreiluista etuoikeuksista kiinnipitäminen hävetä?

Humanismi on uskontoa parempi eettinen perusta ihmisten säälliseen yhteiseloon ja keskinäiseen yhteistyöhön, tiedepohjaiseen ja järkiperäiseen tiedontuotantoon, perustelevaan keskusteluun ja demokraattiseen päätöksentekoon.

Koska suomalaisten enemmistö huomaa olevansa kulttuurihumanisteja eikä mitään ”kulttuurikristittyjä” tai ”tapauskovaisia”? Koska enemmistö huomaa, että eihän ketään saa syrjiä myöskään uskonnon tai uskonnottomuuden vuoksi – kaikkein vähiten lapsia?

Vapaa-ajattelijain liitto ja Humanistiliitto ovat Humanists Internationalin eli Kansainvälisen humanistiliiton jäsenjärjestöjä. Siltä pohjalta teemme myös Suomessa yhteistyötä. Poliittisesti kirkon ja valtion suhteen uudistaminen on keskeinen yhteinen projektimme, johon toivomme laajoja kansalaispiirejä sekä nuorisoa mukaan.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 1/2025.