Joillakin mustakaavuilla, elämän ja kuoleman erikoismiehillä ja -naisilla, on hirveä hinku yrittää todistella, että esimerkiksi kristintaikausko ja tiede eivät ole toistensa vastakohtia, saati vihollisia. Vaan limittäisiä tai rinnakkaisia tapoja hahmottaa maailmaa. Puhutaan myös ”osittaisesta päällekkäisyysmallista”.
Näitä tiedettä pilkkaavia näkemyksiä koetetaan epätoivoisesti pönkittää muun muassa korostamalla, että joissakin tiedeyliopistoissa koulutetaan pappeja ja uskontoa tutkitaan hyvin monen eri tieteenalan näkökulmasta. Mutta pappiskoulutus ja tutkimuskohteena oleminen eivät todista taikauskon ja tieteen olevan edes osittain päällekkäisiä.
Kirkon koulutuskeskuksen raamattukouluttaja Mika Aspinen väittää, että ”luterilaiset arvostavat kovasti järkeä, tietoa ja tiedettä”. Mutta sitten Aspisella lipsuu pahasti hänen horistessaan Jumalasta: ”Tutkikoon tiede vapaasti Jumalan kädenjälkiä maailmassa. Melkein kaikki prosessit voidaan selittää tieteen kannalta. Kun annamme tieteen olla rauhassa tiedettä, annamme kunnian Jumalalle, joka on läsnä kaikessa, missä elämme, liikumme ja olemme”.
Kirkko & Koti -lehdessä (27.1.2021) oli juttu Kuopion piispan Jari Jolkkosen ateismiluennosta otsikolla ”Ateismi ei ole uhka, välinpitämättömyys on”. Hän toteaa: ”Ei ole mitään syytä olla tukemassa outoja näkemyksiä. Järkikin on Jumalan lahja ja sitä pitää kehittää.”
Jos nuo ”oudot näkemykset” ovat eräänlaisia huuhaaoppeja, niin voisi äkkiseltään päätellä, että piispa ainakin osittain hylkää aataminaikaisten paimentolaisheimojen taikauskoiset nuotiotarinat ja tekeytyy tiedemieheksi. Varsinkin, kun Jolkkonen vielä rohkaisee arvioimaan uskontoa moraalisesti ja älyllisesti järjen ja tieteen valossa.
Mutta ei. Koska lopuksi hän vesittää edellä sanomansa: ”Ristiriidassa eivät nimittäin ole uskonto ja tieteen tulokset, vaan vastassa on naturalistinen maailmankatsomus.” Eli sittenkin olisi parempi uskoa vaikka maahisiin, menninkäisiin, enkeleihin ja perkeleisiin kuin olla uskomatta. Uskonnottomuus on (ainoa) uhka? No, ainakin kirkolle.
Muistakaamme, että Jolkkonen alleviivaa usein olevansa teologian tohtori ja dosentti, siis jonkin sortin tiedemies. Ja pappejakin kouluttavan, tiedeyliopistoksi itseään mainostavan Itä-Suomen yliopiston hallituksen jäsen. Vaikka päätyökseen levittää ”yliopistotaustaista” taikauskoa, valeuutisia.
Jolkkonen luonnehtii itseään identiteetiltään kristityksi ja tutkijaksi. Hän ei osaa, eikä halua erottaa itsestään näitä puolia. Jolkkonen ei usko Jumalaan kuten aurinkoon, yhtenä oliona muiden olioiden joukossa, vaan Jumalaan kuten aurinkoon, jonka valossa hän näkee kaiken muun. Tämä on yhtä mystiskryptinen päästö, kuin Jeesuksen suuhun pantu lausahdus: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Tai ”Jumala on rakkaus”.
Taikauskossaan vahvojakin pappeja löytyy. Rääväsuinen uskonpuhdistaja Martti Luther piti järkeä uskon pahimpana vihollisena. Takavuosina kuopiolainen kirkkoherra Hannu Koskelainen julisti: ”Ihmiset eivät kaipaa kylmää rationaalisuutta, vaan rajat ylittäviä maailmoja. Kirkko on rationaalisuutta vastaan”. Huomattu on! Edellä mainitussa lehdessä pappi Mika K.T. Pajunen tiivisti uskonnon olemuksen: ”Olennaista ei ole tietäminen ja ymmärtäminen, vaan Kristuksen seuraaminen.”
Koska Kristuksesta, Jeesuksesta tai Jumalastakaan ei ole mitään havaintoa, pitänee sitten tyytyä seuraamaan vain heidän maanpäällisiä edustajiaan, pappeja. Mistään mitään tietämättä ja ymmärtämättä. Yuval Noah Harari: ”Kun miljardi ihmistä uskoo keksittyyn tarinaan tuhat vuotta, kutsutaan sitä uskonnoksi”.
Kun ihmiset uskovat esimerkiksi Raamatun kaltaisen, ristiriitaisen ja sekavan satukirjan sepustuksiin, heidän uskonsa perustuu vain traditioon, auktoriteettiin tai ilmestykseen. Mitään todisteita Raamatussa kerrotuille taikatempuille kuolleista herättämisineen ei ole olemassa. Todisteeksi eivät kelpaa hokemat ”Raamatussa sanotaan” tai ”Jeesus sanoo”.
Tieteessä väitteiden tueksi vaaditaan kunnollisia todisteita, tutkimusnäyttöä. Uskonnot, nämä henkisen väkivallan käyttäjät, ovat aina olleet pelkkiä järjen valon sammuttajia, tieteenvastaisia kehityksen jarruttajia. Iänkaikkisesti.
Markku Myllykangas
Kirjoitus on julkaistu lehdessä Vapaa Ajattelija 1/2021.