Ateismi, uskonnottomuus vai vapaa-ajattelu? Vaiko kenties humanismi, tai jotain ihan muuta? Numeroiden 3/2017 – 2/2018 tapaan ääneen pääsee yksilöitä, jotka halusivat jakaa tarinansa siitä, miten he päätyivät pois uskonnon parista. Jumalattomuus on moniäänistä, ja kyseessä on aina henkilökohtainen kokemus. Omien tarinoiden kertominen on tärkeää, sillä kokemuksesta tulee totta, kun sen saa kertoa ääneen.

Kirjoituskutsu jatkuu eli pyydämme lukijoita lähettämään omia tarinoitaan toimitukseen. Tämän lisäksi lehdessä on keskustelua-palsta. Yhteystiedot löytyvät lehden lopusta.

Kain tarina

Kun tarkemmin muistelen olenko ollut ateisti tai uskonnoton koko elämänajan, täytyy myöntää etten ole. Äitini, joka erosi isästäni ollessani noin kolmevuotias, oli mieleltään uskonnollinen, vaikka ei kotioloissa mitenkään uskonnollista uskoa tuputtanut.

Murrosiässä aloin todenteolla kiinnostua minua ympäröivästä maailmasta. Tietysti tämä jumalakysymys tuli itselleni ajankohtaiseksi. En löytänyt yläkerran herraa ja hatarilla perusteilla, vailla omakohtaista kokemusta, en voinut hyväksyä ns jumalan olemassaoloa.

Erosin kirkosta heti täytettyäni 18-vuotta. Elettiin 1970-luvun loppupuolta. Tilasin Vapaa-ajattelijain liitosta Erkki Hartikaisen teoksen Tieteellinen maailmankatsomus, joka Vesa Oittisen Marxilainen uskontokritiikki -kirjan kanssa oli lopullinen niitti hyvin vähäiselle uskonnon puolustamiselle. Uskonoppien puolustelut ja perustelut alkoivat tuntua suorastaan tyhmiltä, koska niiden selitykset kauttaaltaan vilisevät virheitä.

Elin myöhemmin alkoholisoituneena melko huonoa elämää, välillä olin asunnoton, mutta koko ajan tiesin, että mikäli joku minut pelastaisi, niin kyllä se olisi minä itse; ei mikään puhtaasti mielikuvituksessa oleva jumala, jolle ei ole löydetty kohdetta objektiivisessa todellisuudessa.

Yhteiskunnallinen epävakaus lisää uskontojen suosiota eikä siinä järjen ääni aina auta. Perusteellinen yhteiskunnallinen mullistus olisi paikallaan, mutta mitään vakavasti otettavia merkkejä tähän suuntaan ei toistaiseksi ole näkyvissä.

Suomalainen utopiasosialisti Matti Kurikka (1863-1915) arvosteli kirkon toimintaa aikanaan tolstoilaisittain etevästi ja kirjoitti vuonna 1906 runon jumalaton kirkko. Se edelleen mielestäni on ajankohtainen. Kurikka kysyy syytä Väinön kansan kuolemaan.

Ken on syyllinen? Kenpä muu kuin jumalaton kirkko: Pappien ja perkeleitten kirkko; Sakramenttein, tunnustusten kirkko, Vallanhimon, vainon verikirkko, Kaiken vääryyden ja valheen alkujuuri, Ihmiskunnan vainolainen suuri. Sen kun irralleen me valtiosta saamme, Silloin jälleen elää alkakaamme.

Matin tarina

Kehitykseni ateistiksi on todennäköisesti varsin tavanomainen. Vartuin voimakkaasti helluntailiikkeen vaikutuksen alaisena. Minä ja vanhempani emme kuuluneet mihinkään kirkkoon tai seurakuntaan. Lapsentotuuteni sain helluntailaisilta lähinnä isovanhempieni kautta. Myös vanhempieni arvo- ja uskomusmaailma olivat samasta lähteestä. Minua ei kastettu synnyttyäni. En käynyt kasteella myöhemminkään, vaikka uskonnollinen katsontani säilyi pitkälle aikuisiälleni. En käynyt rippikoulua. Syynä molempiin ”laiminlyönteihin” oli yhtäältä lahkolaisten ja luterilaisten näkemyserot, toisaalta en itse pitänyt ko. manöövereitä olennaisina asioina jumalsuhteessa.

Aikuistuttuani tajusin sadut saduiksi. Kaikkivoivasta hyvästä isähahmosta luopuminen oli myös kipeä kokemus. Mitään valintaa uskonnollisen tai uskonnottoman katsomuksen välillä en luonnollisesti suorittanut. Usko ei ole valintakysymys. Tai kenties ”uskonnottomuus valitsi minut”. En kykene tuosta vain ryhtymään uskomaan enempää metsän peikkoihin, jumaliin kuin joulupukkiinkaan. Jotkut ilmeisesti osaavat sellaisenkin taidon. Ihmiset ovat erilaisia. Kasvatuksestani ja luonteestani johtuen olen varsin introvertti individualisti. En tunne juurikaan tarvetta liittyä mihinkään järjestäytyneeseen piiriin, enempää katsomukselliseen kuin muuhunkaan. En ole järjestöihminen.

En kuulu vapareihin. Vaikka passiivi-/kannatusjäsenenä voisin kuuluakin. Johtuen yhdistyksen hyvänlaatuisista toimista, joita toki on runsaasti, mutta aivan liian kapea-alaisella sektorilla. Vapareiden agenda on yksinkertaisesti liian keskitetysti vain korvamerkitysti kirkkoa ja uskontoa vastustavaa. Ja omia sekulaarihumanismin humanistisia arvoja ja sisältöjä ainakin alisuorittavasti esille tuovaa.

Minun ateistisessa utopiassani sekulaarihumanismin kenttä toimisi aktiivisesti humanistiseen etiikkaan perustuvien yhteiskunnallisten rakenteiden puolesta. Ja nimenomaan enemmän näiden positiivisia arvoja korostaen kuin jotain tai mitään vastaan. Olen ilmeisesti enemmän sitä mitä olen kuin jotain vastaan. Mutta valitettavasti vastassani on pitkä rivi muitakin ”syntisiä” kuin vain kirkko ja uskovaiset.

Humanistisia arvoja ovat, joitakin mainitakseni, ihmisarvo, ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus etc. Jokainen humanisti kiinnittää huomiotaan sellaisiin asioihin kuin esim. vanhusten huolto, lasten kasvatus, syrjäytyminen etc, etc. Yksikään humanistiksi itseään nimittävä ei voi olla tyytyväinen vanhustenhuoltoon tämän päivän Suomessa.

Kirkko ja uskonto eivät ole vastuussa vanhustenhuollon laiminlyönneistä. Syy on maallisten rakenteiden toimimattomuudessa. Siinä, että muut kuin sekulaarihumanistiset tai uskonnolliset voimat jylläävät. Jylläyksen yksi ylipääsemätön vaikutus on se, että se toimii uskontojen puolesta sekularismia vastaan. Tukea haetaan jostain muualta silloin kun maallinen järjestelmä ei välitä sitä antaa.

Ateistina minua kyllä huolestuttaa taikauskon sitkeys ja lisääntyminen yhteiskunnassa ja ajattelutavoissa. Sellainenkin kasvu, joka ei edes näy tilastoissa. Moni kirkosta eronnutkin sortuu joksikin mihinkään kirjaamattomaksi huuhaistiksi. Yhteiskunnallisen arvomaailman luhistuminen humanistista etiikkaa polkevaksi luo suurimman uhan terveelle sekularismille. Se käännyttää taantumuksen pariin. Ja on voimakkain este valistuneen ja rationaalisen maailmankuvan yleistymiselle.

Sekulaarihumanistisen järjestötoiminnan tulisi olla – myös käytännössä, ei vain utopiassa – aktiivisesti ajamassa maallisen yhteiskuntajärjestelmän rakenteiden paremmuutta satuiluihin nojaaviin systeemeihin nähden, ei pelkästään niittaavan satuilijoita ja jättäytyvän siinä sivussa itse kolmannen tahon niitattavaksi. Humanismi ei yhteiskunnassamme nykyisisellään toteudu, eikä ole lisääntymässä. Yhdessä taistelussa kyllä voitetaan, mutta kuudessa hävitään taistelematta. Ja pahimpana kantona kaskessa eivät ole kirkot, papit eivätkä uskovaiset. Maallistuva tendenssi pystyy kyllä luomaan, kun huonosti sattuu, maanpäällisen helvetinkin ilman niin jumalia, taikavarpuja, menninkäisiä kuin paholaisiakin. Sekulaarihumanismi ei voita mitään, vaikka kaikki eroaisivat kirkosta, jos eron jälkeen jäljellä on vain kaikkeen uskonsa menettäneiden massojen vellontaa ilman humanismia.

Vapaa-ajattelijat on toki poliittisesti sitoutumaton järjestö. Mutta käsite humanismi kaiketi edelleenkin viittaa sisältöihin, jotka ovat yhteisiä puoluepoliittisista näkemyseroista huolimatta. Kuten edeltävästä havaitsee minun ateistini minun nahoissani ei ole tyytyväinen, vaan syvästi huolissaan.

Pelkkä ”vääräuskoisten vainoaminen l. kirkon ja uskovien kiroaminen” – jos hiukka provokatiivinen ilmaisu sallitaan – ei ole se keino, jolla sekulaarihumanistisesti ajattelevat laajemmin yhteisen lipun alle houkutellaan. Sekulaarinen liike tarvitsee taakseen järjestäytynyttä joukkovoimaa. Vapaa-ajattelijat esittää olevansa muun muassa uskonnottomien oikeusturvajärjestö. Tarvitaan lisää keskustelua asioista, joiden taakse sekulaarihumanismin tulisi ryhmittyä.