Kirkosta eroaminen tehtiin aikoinaan vaikeaksi. Papin tuiman katseen alle oli mentävä selittämään aikomuksiaan. Monet kai halusivat välttää tuon kiusallisen tilanteen. Vasta niinkin myöhään kuin vuonna 2003 sai vain jättää ilmoituksen postiin ja sillä hyvä. Kirkosta lähteminen on monelle ensimmäinen täysi-ikäisen valtuuksilla tehtävä itseään koskeva toimi. Sitä on voitu harkita jo pitkään. Jopa niinkin, että haluaakin tehdä sen vasta täysi-ikäisenä.

Kirkosta eroamiseen ei ole vain yhtä ja kahta syytä, vaan useita. Eroaminenkin tapahtuu eri aikoihin. Sitä voi erota heti, kun täyttää 18 tai vasta myöhäisellä keski-iällä. Jotkut uskon ja kirkon falskiuden tiedostavat teini-ikäiset eroavat jo ennen täysi-ikäisyyttä, jos vanhemmat vain suosiollisesti signeeraavat paperin.

Tyypillisimpiä syitä eroon ovat rahan säästyminen ja yksinkertaisesti se, ettei nyt vain usko. Toisaalta kirkkoon voi haluta kuulua, vaikkei usko sen opetuksiin ja vain siksi, että katsoo kirkon tekevän hyväntekeväisyyttä. Tosin silloin ei välttämättä ole tullut ottaneeksi selvää, kuinka pienen osan kirkko tuloistaan diakoniatyöhön käyttää.

Tässä kuulemiani ja sieltä täältä poimimiani syitä erota kirkosta:

-Halusin olla vapaa edes papeista. -Kirkko on vanhanaikainen. -Vanhempani minut kirkkoon liittivät, minä itse erosin. -Kirkko ei ole mun paikkani. -Löysin halvemman jumalan. -Kirkko pitää kaiken rahan itse, diakoniaan menee pikkurippu. -Luulin kirkon olevan laupeuden yhteisö, sitten luin kirkon kannanoton työntekijöidensä homoliittoihin. -Minut liitettiin kirkkoon 20 vuotta ennen kuin tajusin itse mistään mitään. -Pappi ajoi kännissä erään päälle, ei tuomittu, eikä edes menettänyt virkaansa. -TV:n homoilta. -Naispappeuden hyväksyminen. -Pappi puhui homojen puolesta. -Kirkko on liian liberaali. -Kirkko tarjoaa korvasyyhyyn sopivaa kivaa.

Eronneilla on usein kokemuksia siitä, että perhe ja suku ei katso hyvällä, mutta yllättäen ystävilläkin voi olla nuiva suhtautuminen. Voi saada jopa suoraa kielteistä palautetta. Ystävien usko saattaa tulla esiin ensimmäistä kertaa. Aina usko ei näy arjessa, mutta uskoa tai kirkkoa koskeva esille tuleva erimielisyys sen paljastaa. Näin vielä nykyisinkin, vaikka Suomessa on lakiin kirjattu uskonnonvapaus ja on hyvinvointivaltion luoma tietty suvaitsevaisuus.

Tässä erään perheen eroamiskertomus, joka saattaa olla tyypillinen tai sitten ei.

Perheen isä erosi kirkosta parikymppisenä, kun ei uskoa ollut, eikä pappien puheissa järkeä. Ja kaveritkin erosivat. Eroaminen oli coolia. Mies meni sittemmin naimisiin. Vihkiminen tapahtui juhlallisesti kirkossa, kun se tämän sukuperinteisiin ja muutenkin naimisiinmenemisen riitteihin kuului. Tätä varten mies liittyi uudelleen kirkkoon. Se oli aivan se ja sama. Mutta hän erosi jonkin ajan kuluttua uudelleen. Kerran eräs kummallinen tilanne tuli, kun pariskuntaa kysyttiin ystäväperheelle kummiksi. Tuli ilmi, että mies oli eronnut kirkosta, joten tämä ei kelvannut kummiksi, mutta nainen kirkkoon kuuluvana kelpasi. Ristiäisissä mies sitten hieman vaivaantuneena seisoskeli askeleen pari taempana, kun hänen vaimonsa piteli sylissään kastettavaa lasta. Pariskunnasta tuli kummipuolivanhemmat.

Aikaa myöten pariskunnallekin tuli lapsia. Pappi risti näistä jokaisen, kun se nyt sukuperinteeseen kuului. Lapset varttuivat, ja kukin lapsi kävi myös rippileirin, kun näiden kaveritkin menivät riparille. Kukaan näistä ei kylläkään uskossa ollut. Perheen kotona ei uskosta, papeista, kirkosta sun muusta juuri puhuttu, ei joulun, ei pääsiäisen eikä muunkaan sanomasta tai merkityksestä. Kirkossa käytiin, jos oli joku siirtymäriitti tai muu sellainen. Isä kyllä jokaiselle mumisi jostain Prometheusleiristä vaihtoehtona. Kaksi vanhinta epäilivät, että niille menee hippejä, vegaaneja ja muita niin sanottuja vaihtoehtoperheiden nuoria, joista näillä ei kovin hyvää käsitystä ollut.

Kirkosta eroamisestakaan ei puhuttu, kun ei tullut puheeksi, eikä juuri edes mieleenkään. Vanhemmat olivat hällävälistejä. Mutta kukin lapsi erosi aika pian sen jälkeen, kun oli 18 vuotta täyttänyt. Omia aikojaan ilman, että siitä mitään numeroa tehtiin. Toimenpiteenä yhtä arkinen kuin muuttoilmoitus tai joku äänestys, josta siitäkin on tullut varsin arkinen tapahtuma. Eivät tienneet eroamisen olevan mahdollista aiemminkin. Se vain ei hällävälistiperheessä ollut tullut puheeksi.

Pojista toinen erosi vasta armeijassa. Tuumiskeli nimittäin, ettei silloin tarvinnut osallistua jumalanpalveluksiin. (Yleisen palveluohjesäännön 2017 mukaan kirkon jäsenillä ei ole enää velvollisuutta osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin.)

Myös perheen äiti erosi aikanaan ja lähinnä verotuksellisista syistä. Ei tuntunut järkevältä maksaa muutama satanen vuodessa toimintaan, jonka perustelut eivät näyttäneet olevan riittävän painokkaita.

Sitä perheen isä ihmetteli, miksi nuorimmaisensakin panttasi eroamistaan siihen asti, että saavutti maagisen rajan, 18 vuotta. Hän nimittäin erosi samana päivänä. Olisivathan hän ja äiti voineet allekirjoittaa lupapaperin. Mutta hänkään ei tiennyt eroamisen olevan mahdollista niin. Tämä perhe olisi selvästi tarvinnut valistusta näissä asioissa.

Yki Räikkälä

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2021.