Olin alle kouluikäinen, kun ensi kertaa kunnolla pohdin Jumalan olemassaoloa. Muistan ihmetelleeni, miten eri kansoilla on omat jumalansa, kaikilla mielestään oikea ja muilla väärä. Ajattelin, mikä jumala sellainen muka on, jolla on kilpailijoita, ja miksi se, jota meidän Jumalaksemme kutsutaan, olisi juuri se oikea. Mutkattomasti päättelin, että koko jumalajutun täytyi olla huijausta tai jonkinlainen leikki, vähän kuten joulupukki. Tosin aikuiset eivät tuntuneet erityisen leikkisiltä Jumalasta puhuessaan.

Ensimmäiset kuusi kouluvuottani kuluivat ahdasmielisen uskonnollisessa opinahjossa. Mieleen ovat jääneet virrenveisuut, uhkaavaa paatosta huokuvat aamunavaukset ja pakolliset ruokarukoukset. Se oli 1980-lukua. Kympin koululaisena toki veisasin, kuuntelin kiltisti keskusradiosta kaikuvia kummallisuuksia ja ristin käteni muiden mukana, toistin opetetut sanarimpsut. Tunsin olevani valehtelija, mutta en kapinoinut, sillä kapinoijat häädettiin käytävään, jossa heille huudettiin useamman opettajan voimin. Uskonnollinen painostus tuli iholle saakka.

Kotini oli tapakristitty, ja molemmat vanhempani olivat hyvin konservatiivisia. Kun 14-vuotiaana ilmoitin, etten usko Jumalaan enkä halua rippikouluun, vaan sen sijaan haluan erota kirkosta – olin vasta hetki sitten oivaltanut, ettei kirkkoon suinkaan ole pakko kuulua – syntyi kotona rähäkkä. Kirkosta eroaminen ei tullut kuuloonkaan. Mitä sukulaisetkin sellaisesta ajattelisivat! Minut pakotettiin rippileirille saareen, jossa olin viikon verran vankina opettelemassa asioita, joita en ensinkään halunnut oppia. Leiri oli siihenastisen elämäni ankeimpia kokemuksia. Konfirmaatioon astelin synkin mielin. Olin valehtelija, lausuin uskontunnustuksen, johon en uskonut. Sain valehtelevaan suuhuni öylätin. Vanhempani olivat ylpeitä, itse tunsin pelkkää kiusaantunutta häpeää.

Uskonnollinen psykoosi

16-vuotiaana sairastuin. Se alkoi masennuksena, mutta muuttui pian vimmaiseksi, hurmioituneeksi, vahvan uskonnollisesti sävyttyneeksi maniaksi. Ahmin kaiken hengellisen kirjallisuuden, mitä sain käsiini haalittua. Luin vuorenvarmuuteen saakka vakuuttuneena ja vaikuttuneena niin Raamattua kuin Bhagavadgitaakin. En varsinaisesti uskonut uskontoihin, mutta minulle oli päivänselvää, että ne kuvastivat kukin omalla epätäydellisellä tavallaan oman sumean peilinsä kautta perimmäistä, kirkasta totuutta, josta olin onnekseni päässyt osalliseksi ja jota minun oli julistaminen muillekin. Muut näkivät vaillinaisesti, minä olin suorassa yhteydessä kaiken olevaisen läpäisevään jumaluuteen. Se puhui minulle. Olin guru, ja tehtäväni oli pelastaa ihmiskunta jälleensyntymän ikeestä.

Koska katsoin yhden uskonnon riittämättömäksi määrittämään ajatteluni rajoja, erosin kirkosta heti, kun se oli mahdollista, 18-vuotissyntymäpäivänäni. Asia, jota olin aiemmin perustellut ateismilla, toteutui siis täysin päinvastaisen perustelun kera. Yhtä kaikki koin suurta helpotusta ja vapauden tunnetta marssiessani ulos kirkkoherranvirastosta.

Ilmeisesti uskonnolliset psykoosit ovat yhteiskunnassamme paremmin siedettyjä kuin muunlaiset. Olin itse mielestäni terve läpikotaisin, eikä kukaan ulkopuolinen puuttunut tilanteeseen. Sain olla rauhassa sairas. Minulle kyllä naureskeltiin, mutta puolustin harhaani kiihkeän aggressiivisesti. Muut olivat sokeita raukkoja, jotka epäusko tulisi heittämään seuraavassa elämässä rotan tai torakan kurjaan kehoon.

Usean myrskyisän, erikoisia ideoita ja aatoksia rönsyilleen vuoden jälkeen mieleni hiljalleen selkeni. Jumalaista, kultaista valoa hohtanut kupla ympärilläni himmentyi. Ihmettelin, mitä oikein oli tapahtunut. Tunsin jonkinlaista haikeuttakin. Osa minusta ei olisi halunnut päästää irti harhasta. Olihan ollut aivan mahtavaa olla valittu, Jumalan tytär, merkitysten äärellä. En tuolloin vielä ymmärtänyt olleeni psykoottinen. Ymmärrys syntyi vasta paljon myöhemmin.

Uskonnoton aikuinen

Olen nyt 45-vuotias ja uunituore vapaaajattelija. Olin ollut tietoinen liiton olemassaolosta jo iät ja ajat, mutta vasta näin keski-ikäisenä tuumin, että voisinhan tätäkin toimintaa ihan avoimesti ja aktiivisesti kannattaa. Olen jollain tapaa kiitollinen nuoruuteni rajusta uskonnollisesta psykoosista. Se opetti minulle paljon uskonnollisen hurmoksen ja kiihkon olemuksesta. Olen kuitenkin vielä kiitollisempi siitä, että hurmos päättyi ja olen voinut palata vapautuneena uskonnottomuuden pariin.

Lapsuuteni koulumaailman uskonnollinen painostus – voisin jopa käyttää sanaa väkivalta – kummittelee mielessäni kokemuksena, jota en enää tulevien sukupolvien osaksi soisi. Vapaa-ajattelijoilla on edelleen runsaasti työsarkaa pakkouskonnollisuuden kitkemisessä. Parempaan suuntaan on menty sitten 1980-luvun, kirkosta eroaminenkin on ilahduttavalla tavalla helpottunut. Ehkä kotien konservatiivinen tapakristillisyys on vähentynyt myös, ainakin niin toivon.

Olen läheisiäni neuvonut, että mikäli alan jossain vaiheessa uudelleen esittää uskonnollisia elkeitä, on se sairauden pahenemisen merkki ja minut on syytä toimittaa pikimmiten hoitoon. Tämän sanon täysin tosissani, joskaan en vakavissani. Omassa matkassani uskonnottomuudesta uskonkiihkoon ja takaisin on nimittäin jotain perin tragikoomista. En ehkä ääneen tohdi sille nauraa, mutta voinpa hymähtää.

Johanna Karelahti
kuvataiteilija, maisema-arkkitehti, mielenterveysaktivisti, Vesilahti

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2021.