Taustatarinani alkakoon milleniumin taitteen Kouvolasta. Koska 2K-katastrofia ei tapahtunutkaan, maailma sai jatkaa digitalisoitumistaan rauhassa. Olin tuore AV-alan opiskelija armeijan kynimänä naama täynnä lävistyksiä ja pää elämänhimoa. Käyskentelin kaltaisteni parikymppisten AMK-huojujien parissa. Imin itseeni vaikutteita ja vinkkejä, globaalisti räjähtävä tiedonvälitysvallankumous poltti tulilankaansa. Digiräjähdys oli imaiseva minut pyörteisiinsä.

Internetin käyttöasteeni kasvoi: opintoni useiden medioiden parissa velvoitti minut pysymään ajan hermolla, päivittäin, jatkuvasti. Google pohjusti jo suurta nousuaan, Maps- ja Earth-palvelut olivat piirustuspöydällä. Facebookin ja muiden somepioneerien hyökyaalto kohosi horisontissa. Nokialla pystyi viestimään jopa videoviestein. Tiesin tämän hyvin, sillä eräässä vaiheessa enkoodaasin rahapulassani kännyköihin tilattavia aikuisviihdepätkiä. Tai, no, sain enkoodata. Elämänkokemus tuokin.

Vaikka kaikkea tietoa maailmassa tarjottiin hopealautaselta, vanha viidakkorumpu viesti edelleen tehokkaimmin. Sitä se tekee tänäkin päivänä – mikään ei ole efektiivisempää kuin suusanallinen suositus luotetulta. Youtube-linkkejäkään kun ei voinut tuolloin Whatsappissa tai Signalissa jakaa. Mageimmista uusista jutuista juoruiltiin tupakkaringeissä.

Kuulin palvelusta nimeltä eroakirkosta.fi. Ystäväni väitti, että yksi www-sivustovierailu säästäisi vuodessa useita satoja euroja. Olin äimistynyt. Kesti aikansa tarkistaa moinen väite. Sitten eräänä iltana laskeskelin olemattomia tulotietojani soluboksissani. Ynnäilin opintolainojeni karmaisevia numeroita ja arvioin ranskanleipä-makaronidieettini kokonaiskuluja. Kirkollisverosta luopuminen vaikutti heti oivalle liikkeelle. Mutta oivalta vaikutti myös kovin simppeliksi tehty sivusto, joka saisi minut luopumaan pitkäikäisestä taakastani.

Olen laulaja. Rakastan musiikkia. Peruskouluaikojeni Suvivirsi on kaunis, voimaannuttava sävellys. Sitä oli kiva laulaa kivassa porukassa, Lemin upean kirkkorakennuksen akustiikassa. Suvivirsi kuulosti minulle laukaukselta kesälaitumille. Silti joka ainoa ääneen laulamani taivaanylistys, anteeksipyyntö ja Jumala-sana tuntuivat jotenkin… hassuille. Tarpeettomille. Lapsellisille.

Olinhan itsekin lapsi, mutta miten ihmeessä saatoin tuntea olevani ainoa, ketä asia häiritsi? Muut tuntuivat tunnustavan katumustaan pokerinaamalla, iästä tai laulutaidostaan riippumatta. Joulujuhlissa, Vekaranjärven sotilaspapin johdolla, häissä, hautajaisissa. Anteeksi, kiitos, anteeksi jälleen. En halunnut ristiä käsiäni rukoukseen, vaan tuijottelin lenkkareitani kollektiivista myötähäpeää tuntien. Kun suuhuni sitten tungettiin kuiva öylätti ylimakean viinin pariksi, oli päätökseni varma – tämä pelleily sai loppua. Ja se loppuikin, kymmenen vuotta myöhemmin.

Tulen kristillisistä koti-uskonto-isänmaa-suvuista. Sain kuulla heti eropäätöksen ilmitultua kunniani. Olin ”puusilmäpakana” edustaen erään perheenjäseneni sanoin ”ihmisryhmää, jossa hypätään ensimmäisten joukossa hirteen”. Niin kammottavaa ja epätoivoista uskonnottomuuteni kuulemma oli. Niin painavasti sain kokea yhteisöllisen syyllistämisen. Mustan lampaan viitan painon.

Mutta nyt, ylpeästi mustiin pukeutavana monimediaisen kulttuurialan sekatyömiehenä, tunnen kiitollisuutta. Mainitsen jokaisessa sopivassa yhteydessä uskonnottomuuteni, ateismini, lujaäänisesti. Osaan olla iloinen kaikista elämänvaiheistani. Minulla on upea ja onnekas mahdollisuus viestiä sanoin, kuvin ja tekstein suurille ihmisjoukoille. Kierrän esittämässä omaa musiikkiani, teen AV-teoksia ja kirjoitan erilaisissa yhteyksissä ajatuksistani. Niin soi minun viidakkorumpuni. Ja se rumpu soi, Richard Dawkinsia mukaillen, ”militantin ateistin” sävelmää.

Hyvää kesää rakkaat ihmiset!

Antti Hyyrynen

Kuva: Patricia Gonzales

Kirjoittaja on Stam1na-yhtyeen laulaja, sanoittaja ja säveltäjä, sekä AV-alan yrittäjä ja kirjailija.

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2021.