Kuntavaaleissa 2021 on ehdolla runsaasti nykyisiä ja, mikä tärkeintä, myös tulevaisuuden kansanedustajia. Heille on vaalikampanjoiden aikaan syytä esittää uskonnottomien oikeuksia koskevia kysymyksiä ja terveisiä kahdestakin syystä.
Ensinnäkin kunnan toiminnoissa päätetään, miten yhdenvertaisuuden sekä uskonnon ja vakaumuksen vapauden periaatteet toteutuvat käytännössä esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa. Toiseksi, tulevaisuuden kansanedustajat vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen pääsevät miettimään kirkon ja valtion suhteen uudelleen järjestelyjä, joka nousevat lähitulevaisuudessa asialistalle.
Kirkon nelivuotiskertomuksen 2016-2019 julkaisemat lukemat, jotka perustuvat laajan Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksen (N=4065) tuloksiin, kertovat maallistumiskehityksen jatkumisesta nyt ja tulevaisuudessa. Uskonnollisten ihmisten määrä vähenee ja uskonnottomien määrä lisääntyy. Niiden välissä ovat ns. kulttuurikristittyjen ja ns. etsijöiden ryhmät, jotka kyselyaineiston tutkija Kimmo Ketonen on nimennyt vastaajien itsearviointiin perustuvien identiteettikysymysten perustella.
Myös näiden väliryhmien keskuudessa uskominen evankelis-luterilaisen kirkon uskontunnustuksen keskeisiin kohtiin on pudonnut huomattavan vähäisiin lukemiin. Henkisyyden ja hengellisyyden eron tunnistamisen perusteella uskonnoton henkisyys lisääntyy ja hengellisyys vähenee. Tässä on iso kuilu kirkon julkisoikeudelliseen erityisasemaan ja kirkon kohtuuttomiin etuoikeuksiin liittää omia uskonnollisia tilaisuuksiaan koulujen ja päiväkotien toimintaan, jonka virallisten ohjeiden mukaan pitäisi olla ”uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta”.
Kovin hyvää kirkon tulevaisuudelle ei luvanne sekään, että vuoden 2019 rippikoululaisten käsityksiä luotaavan Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan, Jumalaan uskoi 35 prosenttia ja Jeesuksen ylösnousemukseen 32 prosenttia rippikoulun käyneistä pian rippikoulun jälkeen. Kuitenkin 56 prosenttia heistä halusi pysyä kirkon jäseninä. Tuosta ikäluokasta vielä yli 80 prosenttia on kirkon jäseninä.
Kun kirkon jäsenmäärä jo kuluvan vaalikauden aikana laskee alle 2/3:n määräenemmistön, Helsingissä jo alle 50 prosentin, kun lasten kirkon jäseneksi liittämisen osuus jää selvästi alle kirkon jäsenosuuden ja kun siviilivihkimisten osuus on paljon uskonnollisia toimituksia yleisempää, ”kansankirkon” käsitteestä luopuminen ei auta, vaan tarkasteluun väistämättä nousee kysymys kirkon ja valtion erityissuhteen muuttamisesta.
Vapaa-ajattelijain liitto on esittänyt, että muutokseen aletaan valmistautua perustamalla uusi laajapohjainen kirkko ja valtio -komitea. Koska asia ei ole nyt riittävästi tapetilla eikä nykyisen hallituksen ohjelmapaperissa, huomio siirtyy vuonna 2023 valittavaan eduskuntaan, joka voi säätää muutoksia ja kumota lakeja. Tämän eduskunnan työn valmistelu käynnistyy ei asioiden osalta kuitenkin jo ennen eduskuntavaaleja.
Puolueilla ja niiden valmistautumisella vuoden 2023 vaaleihin sekä erityisesti vaalien jälkeen muodostettavan hallituksen ohjelmaneuvotteluihin on käytännössä suuri vaikutus vaalien jälkeen muodostettavan hallituksen painopisteisiin. Kysymys kuuluu, saadaanko kirkon ja valtion suhteen uudistaminen käyntiin niin että ainakin kirkon julkisoikeudellisen erityisaseman purun valmisteluihin tietoisesti ryhdytään.
Kuntavaaleihin liittyvällä keskustelulla voidaan vaikuttaa tähänkin asiaan ja tuleviin kansanedustajiin ennen muuta asenteiden muuttamisen kautta. Asennemuutosta tarvitaan myös uusilla kuntapäättäjillä koskien uskonnonharjoitustilaisuuksien asemaa kouluissa ja päiväkodeissa. Kun suomalaisissa työpaikoilla ei ole tapana pitää kirkon aamuhartauksia eikä kuskata työyhteisöä pari-kolme kertaa vuodessa kirkkojumalanpalveluksiin, ei sellaista toimintaa pitäisi enää liittää myöskään koulujen ja päiväkotien toimintaan.
Tätä korostaa myös suomalaisille kuntapäättäjille uusi ja outo asia: arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suoja. Pienten lasten ja nuorten vanhempia ei pitäisi enää pakottaa paljastamaan omia uskonnollisia tai uskonnottomia katsomuksiaan koko kylälle ja kulmakunnalle – eikä varsinkaan lastensa kautta.
Esa Ylikoski
Kirjoittaja on Vapaa Ajattelija -lehden päätoimittaja. Kirjoitus on pääkirjoitus Vapaa Ajattelijassa 4/2020.