Ihmiskunnan alkuhämäristä saakka on eri kulttuureissa ollut yleistä uskoa, että ihmisen henkiset ominaisuudet sijaitsevat jossakin ruumiista erillisessä aineettomassa sielussa. Sielu sisältää persoonan, tajunnan, ajattelun, tahdon, tunteet ja muistot ja se kuvitellaan jonkinlaiseksi yliluonnolliseksi höyryksi, joka leijuu ihmisen sisällä ja ympärillä. Jo muinaisen Egyptin hautakirjoituksissa puhutaan ihmisen eri fyysisistä ja henkisistä elementeistä. Buddhalaisuudessa uskotaan sielun muuttavan jatkuvasti muotoaan ja syntyvän uudelleen toiseen ruumiiseen edellisen kuollessa. Kristinuskossa uudelle vauvalle syntyy uusi sielu, mutta sielu on ikuinen ja Jumala viimeisellä tuomiolla luo kuolleiden sieluille uudet ruumiit. Mormonien mukaan vauvan sielu on ollut olemassa jo kauan ennen lasta.
Merkittävä syy sielu-uskoon on toive ikuisesta elämästä. Uskovaisetkaan eivät pysty kiistämään sitä, että fyysinen kehomme ei kestä ikuisesti vaan maatuu lopulta mullaksi. Niinpä ainoa toivo persoonan jatkumisesta kuoleman jälkeen vaatii persoonan sijaintia jossain muualla kuin fyysisessä kehossamme. Kristinuskon lupaus ikuisesta elämästä taivaassa perustuu tähän.
Peruste ei kestä päivänvaloa: sielun keksiminen ikuisen elämän välineeksi on silkkaa toiveajattelua. Se on radikaali oletus, joka tarvitsisi vahvat todisteet ollakseen todennäköinen. Todellisuudessa todisteet eivät ainoastaan puutu vaan todisteet osoittavat päinvastoin, että tietoisuuden, aistimusten, persoonan ja tunteiden täytyy olla aivosolujen toiminnan tulosta. Kun vauva kasvaa aikuiseksi, näemme hänen henkisten ominaisuuksiensa kehittyvän samaa tahtia hänen aivojensa kasvaessa ja kypsyessä. Kun Alzheimerin tauti puolestaan tuhoaa pikkuhiljaa aivosoluja, tuhoutuvat samaa tahtia myös muisti, ajattelukyky, tunteet ja lopulta koko persoona. Kun aivoinfarkti tuhoaa aivojen tietyn alueen, katoaa tuota aivoaluetta vastaava osa henkisiä toimintojamme. Kun ihminen syö aivokemiaan vaikuttavaa LSD:tä tai ekstaasia, muuntuvat hänen aistimuksensa, tunteensa ja jopa koko persoonallisuutensa.
Toinen syy ajatukseen aineettomasta sielusta on yksinkertaisesti tietämättömyys aivojen toiminnasta. Nykyisin tiedämme, että ihmisaivot ovat uskomattoman monimutkainen kokonaisuus, jossa 100 miljardia aivosolua lähettää toisilleen signaaleja 10 000 miljardin yhteyden kautta. Emme kuitenkaan tiedä aivotoiminnasta läheskään kaikkea ja muinaiset ihmiset tiesivät vielä tuhat kertaa vähemmän. Samalla tavalla kuin on vaikea kuvitella, miten elottomien kemikaalien reaktiot voivat yhdistyä tuottaen elämää, on vaikea kuvitella miten ei-tietoisten hermosolujen yhteistoiminta tuottaa tietoisuuden. Tämä tietämättömyys voi johtaa ajatukseen, että tietoisuuden täytyy olla ei-aineellinen.
Tällainenkin peruste on heikko. Siinä syyllistytään Ad Ignorantium -virheeseen, eli yritetään virheellisesti johtaa tietoa tietämättömyydestä. Todellisuudessa siitä että emme tiedä (ainakaan vielä) miten tietoisuus voi syntyä aivosolujen toiminnasta, ei voida päätellä että tietoisuus ei voi syntyä aivosolujen toiminnasta.
Yritys selittää henkiset ominaisuutemme aineettomalla sielulla luo myös uusia vakavia ongelmia: Miten aistihavainnot välittyvät aineettomalle sielulle ja sielun päätökset takaisin aivoihin? Ja jos voidaan kysyä “Miten muka tajunta voi syntyä aivosolujen toiminnan tuloksena?” niin yhtä hyvin voidaan kysyä: “Miten muka tajunta voi syntyä aineettoman höyryn tuloksena?” Yliluonnollisen höyryn käsitteellä yritetään ikään kuin vapautua hermosolujen verkoston rajoituksista. Mutta tällaisesta kikasta ei ole mitään hyötyä, ellei osata kertoa, mitkä hermoverkkojen rajoitukset muka estävät tietoisuuden synnyn ja miten aineesta aineettomaan siirtyminen muka niistä vapauttaa. Selityksen murustakaan ei ole uskovaisilta kuulunut.
Robert Brotherus