Olen 52-vuotias, opin 7-vuotiaana lukemaan sujuvasti, minusta alkoi tulla kirjanoppinut. Mutta en lukutaidollani ole koskaan alkanut vouhottaa minkään kirjan puolesta julkisilla paikoilla. Erityisesti uskonnollisten kirjojen puolesta julkisilla paikoilla vouhottajia näkyy kuitenkin aina esiintyvän.
Lapsuuteni koti Kempeleessä oli uskonnollisesti ja poliittisesti olematon. Oli kuitenkin niin, että äitini hyödynsi seurakunnan sunnuntaisia lasten pyhäkouluja ollessani alle kouluikäinen. Kouluiän kynnyksellä aloin olla persoonaltani puhelias mielipiteilijä niin, että naapurin rouva naurahti halveksivasti, että ”taitaa Saksion pojasta tulla pappi”. Iltarippikoulu yläkouluikäisenä on tuntunut tähän asti käydyn elämäni raskaimmalta tapaturmalta. Suistuin liian helposti ontologisiin väittelyihin rippipastorin kanssa. Post-traumaattinen häpeäraivo ahdisti kauan. Uskontokaunaisuuteni ei helpottunut kirkosta eroamisessani 20-vuotiaana. Mutta minulle tuli pasifistisuuteni kera muuta ajateltavaa vuosikausiksi.
Löysää ymmärtelyä uskontoja kohtaan minulla riitti vielä pitkälle 1990-luvulla esimerkiksi Prometheus-leirijärjestelyjen takia, mutta sille ainaiselle ohipuhumiselle uskonnollisten johtajien kanssa piti vain ajatella lopetus, jonka olen toteuttanutkin.
Uskomukset palvelevat uskontoja. Meille useimmille tutut kokemukset vinoutuvat uskovaiseksi opetetulla tarkoitushakuisiksi pyhyyskuvailuiksi jumalan käden jälkenä. Liian monessa tilanteessa ”jumala” on tiedetyksi tulemisen keskeyttävä ”näin-me-uskomme”-passiivi. Siellä missä huudetaan syvyydestä, sieltä uskonnoton pakenee omaan syvyyteensä ilman jumalien lohduttavaa turvaa.
Kunpa ateismi olisikin uskomus! Mutta se on vain parantumaton oire ylivoimaisen typeryyden oppositiossa. Tieteen ja filosofian kohdalla ymmärtämisen rikkaus on osa nautintoa. Milloin teologia kurkottaa lähellekään samaa rikkausnautintoa? Liian usein intellektuaaliset ongelmat ovat uskovaisen näkökulmasta tarpeettomia, sokea uskoon heittäytyminen riittää. Keskeneräisiä mietiskelyjä, jotka eivät johda havahtumiseen, ei uskoon uskomisessa tunnusteta.
Itse asiassa me ihmisparat hyörimme kulttuurievoluutiomme kielipeleissä. Tieteen kielen identiteetti ei silti aina estä olemasta yleistajuinen, koska sittenkin tieteen ja sen filosofoinnin täytyy operoida mielekkäiden merkitysten maailmassa; tahdomme havaita ja löytää mielekkäitä merkityksiä. Mutta ettei tärkein unohdu, me olemme kuolevaisia, siis suojattomia.
Jouko Saksio