Vapaa-ajattelijain liitto on viime vuosina profiloitunut enimmäkseen poliittiseksi vaikuttajaksi, ajamaan katsomusten tasa-arvon tavoitetta. Tätä tärkeää tavoitetta on mahdollista ajaa ja onkin enenevässä määrin ajettu ottamatta kantaa siihen ovatko uskontojen opit totta vai eivät. Mielissämme varmaan kummittelee edelleen negatiivinen stereotypia puolihullusta dogmaattisesta ja sivistymättömästä vapaa-ajattelija-ukosta, joka punalippu kädessään torilla räyhää: “Ei ole Jumalaa!” Halu ottaa pesäeroa tähän stereotypiaan lienee tietoisesti tai tiedostamatta vaikuttanut siihen, että uskontojen oppien kritiikki on pitkälle siivoutunut pois nykyisestä toiminnastamme ja julkisuuskuvastamme.
Kuitenkin viimeistään ateismin uuden aallon supertähdet Dawkins, Dennet, Harris ja Hitchens ovat osoittaneet, että tiukkaakin uskontokritiikkiä voidaan tehdä sivistyneesti ja suurella menestyksellä. Ateismikirjojen miljoonamyynnin myötä on puhe Jumalan epätodennäköisyydestä menettänyt tabu-asemaansa – kunhan puhe tehdään tyylikkäästi ja selkeästi.
Mielestäni vapaa-ajattelijoidenkin on hyvä tuoda rationaalinen uskontokritiikki laajemmin takaisin ohjelmaamme. Tieteellisen uskontokriittisen ajattelun leviäminen on hyödyllistä jo pelkästään yhteiskunnallisten tavoitteidemme kannalta: ylhäältä alas tapahtuvan lobbauksen tulokset jäävät demokratiassa väistämättä laihoiksi niin kauan kun kansa ja sen edustajat ovat enimmäkseen uskonnollisia. Olemme nähneet, että vaikka perustuslaki kuinka edellyttäisi tasa-arvoa, voivat uskonnolliset kansanedustajat keksiä loputtomasti selityksiä ja viivytyksiä uskontojen etuoikeuksien purkamiselle.
Toiseksi, sopivasti muotoiltuna uskontokritiikillä myös lienee kysyntää, etenkin nuorten keskuudessa. Protu-leirien ohjaajana olen nähnyt miten valtaosaa nuorista kiinnostavat politiikkaa enemmän suuret kysymykset jumalten olemassaolosta, moraalista ja maailmankaikkeuden synnystä. Nekin nuoret joita politiikka ja yhteiskunnallisten vääryyksien korjaaminen kiinnostaa, mieltävät yleensä vaikkapa köyhyyden tai ilmastonmuutoksen olevan tähdellisempiä ongelmia kuin esimerkiksi kirkon verotusoikeuden. Mutta suurten kysymysten pohdinta voi tuoda heidät – kuten aikanaan minut – osaksi aktiivisten uskonnottomien yhteisöä ja saada tätä kautta myöhemmin kiinnostumaan myös katsomusten tasa-arvon edistämisestä.
Kolmanneksi, tieteellis-rationaalisella ajattelulla ja uskontokritiikillä on itseisarvoa täysin politiikasta riippumatta. Voimme olla yhteisö, jossa jäsenemme voivat harrastaa mielenkiintoista sisältöä elämäänsä tuovaa rationaalista pohdintaa. Foorumi, jonka keskustelujen avulla ihmiset voivat heijastaa ajatuksiaan ja arvojaan ja kehittää niitä yhä paremmiksi. Sillä, ovatko uskonnot oikeassa, on itsessään merkitystä: on arvokkaampaa omata kriittisessä tarkastelussa mahdollisimman paikkansa pitävä maailmankatsomus ja elää tätä elämää varten kuin elää lohdullisessakin valheessa olematonta taivasosuutta odotellen.
Robert Brotherus