Kaste on kauneinta aamuisella niityllä. Kastemaljasta kauhottuna lapsukaisen päähän se on vähän rumempi juttu. Vesi sinänsä ei ole ongelma. Oman nimen saaminenkin on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. On ironista, että samalla kun ihmiselle annetaan osa identiteettiä, siitä riistetään myös osa. Vakaumuksia, maailmankatsomuksia on erilaisia, ja kukin meistä muodostaa oman näkemyksensä maailmasta. Vauvalta viedään vapaus tutustua maailman erilaisiin katsantoihin, kun kummivanhempien suulla lapsen ilmoitetaan haluavan kasvaa kristityksi.

On toki olemassa paljon pahempiakin tapoja leimata yksilö uskontokunnan jäseneksi. Joidenkin uskontojen ympärileikkausrituaali jättää fyysisen vamman ihmiseen. Esinahka ei kasva takaisin, vaikka uskonnosta eroaakin. Kaste onneksi kuivuu itsestään. Olennaista on että lapsi on synnyttyään leimattu uskonnon jäseneksi ja sellaiseksi yhteiskunta hänet kasvattaa. Uskonnosta eroaminen myöhemmällä iällä ei toki ole mahdotonta. Puhun kastettuna ja kristityksi kasvatettuna aikuisiän ateistina. Valinnan vapautta kuitenkin rajoitti huomattavasti se että koko peruskoulun aikana minulle ei kerrottu mistään muusta kuin kristinuskosta “oman” uskonnon opetuksessa. Kristinusko ei ole minun oma uskonto, vaikka siitä koitettiin sellaista tehdä.

Helsingin Vapaa-ajattelijat herättelivät keskustelua kasteesta ja valinnanvapaudesta Taiteiden yössä 20.8. leikkimielisessä taideperformanssissa “Kasteen pesu puhdistaa uskosta” jossa Katumajärven vedellä pesimme halukkaita kasteesta puhtaaksi. Pesusta sai muistoksi puhtaustodistuksen. Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo heräsi jo ennen tapahtumaan kritisoimaan performanssiamme, todeten ettei kastetta niin vain kumota. Ei tietenkään kumota, koska ei vesileikillä alunperinkään ole mitään merkitystä. Todellinen kumoamisen tarve koskee pakkouskonnon opetusta. Kastetut lapset rekisteröidään kristityiksi valtion väestörekisteriin, ja koulut opettavat rekisteröidyille lapsille ainoastaan “omaa uskontoa”. Tarjolla olisi vaihtoehtoinen, laaja-alaisempi oppiaine elämänkatsomustieto, mutta sitä eivät kristityiksi rekisteröidyt lapset saa opiskella. Eriarvoistava epäsymmetria laissa mahdollistaa kuitenkin elämänkatsomukseen oikeutetut siirtymään kristinuskon opetukseen.

Uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetus on uudistuksen tarpeessa. Valtion koulujen tehtävä ei voi olla kasvattaa ihmisistä uskovaisia. Koulun tehtävä on sivistää ja tarjota tasapuolisesti tietoa maailman erilaisista kulttuureista, uskomuksista ja historiasta. Nykymuotoinen uskonnonopetus rohmuaa leijonanosan lukujärjestyksestä. Voisiko merkittävimmät uskontojen aikaansaamat konfliktit käydä läpi vaikka historian tunnilla ja lyhentää kirkollista paatosta? Yhteiskunta ei tue yksilönvapautta osallistuessaan kodin katsomuskasvatukseen. Mitä jos kouluissa jaettaisiin vain tietoa, ja uskonyhteisöissä uskomuksia?

Omaa kastettani en kadu. En ole vanhemmilleni ja kummeille siitä katkera. He luulivat tekevänsä parhaansa, ja he toimivat kuten on aina toimittu. Oma kasteeni on muisto siitä että olen tehnyt itse valintani luopua uskonnosta jota minulle tarjottiin. Kasvuni ateistiksi olisi kuitenkin ollut ehkä kivuttomampi, jos yhteiskunta ei olisi painostanut minua tuntemaan syyllisyyttä uskosta irtautumisesta. Erilaisuutta, varsinkin vähemmistöissä, on tuettava. Yksilönvapautta tulisi ruokkia ja antaa sen puhjeta kukkaan.

Kimmo Laine
Helsingin Vapaa-ajattelijat