Tämä on viimeinen toimitussihteerin palstani jonka laadin Vapaa Ajattelija -lehden toimitussihteerinä. On aika lausua viimeiset sanaset toimitussihteerinä.

Aivan aluksi haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette lukeneet kirjoituksiani. Lehti on ollut, ja on minulle erittäin rakas. Minun on aika siirtyä muihin tehtäviin väitöskirjani pariin. ”En ilman filosofiaa mä pääse eteenpäin”, kirjoitti kuuluisa filosofi Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofiaa käsittelevän väitöskirjansa muistiinpanoihin. Näihin sanoihin voin yhtyä, sillä vuorokaudessa ei ole olemassa sitä 25. tuntia vaikka näiden neljän vuoden aikana olen sitä toivonut tehdessäni sekä lehteä että väitöskirjaa.

Jätän toimitussihteerin tehtävän haikein mielin, ja toivon seuraajalleni hyvää jatkoa.

Nyt on kuitenkin aika muistella, sekä lausua pari sanaa kirjoittamisesta näiden neljän vuoden aikana.

Kirjoittamisesta – ja sen haasteista

Välillä tekstejä on syötetty toimitukseen huonon verkkoyhteyden varassa kesämökiltä, milloin huoltoaseman baarin pöydästä, milloin junasta, milloin Onnibussin penkiltä. Mukaan on mahtunut turhautumista, milloin suunnattomia onnen hetkiä, kun valmis lehti on saatu käsiin. Jokainen lehti on ollut kovan työn takana, ja jokaiselle kirjoittajalle, ja jokaiselle toimituskunnan jäsenelle on lausuttava kiitokset. Heitä on paljon, ja kaikkia heitä on mahdotonta tässä erikseen kiittää, vaikka muutamia kiitoksia tulen jakelemaan.

Jokaiselle kirjoittajalle on teroitettava, että kirjoittaminen on ennen kaikkea työtä. Vaikka kirjoittamisesta nauttii, niin se on työtä. Elämäni aikana olen ollut niin metsätöissä, marjoja poimimassa, jäätä särkemässä, mutta mikään näistä ei ole ollut niin raskasta kuin kirjoittaminen. Muttei myöskään niin palkitsevaa. Lehden parissa on välillä oltu hereillä toimitustyön ollessa käynnissä 56 tuntia putkeen kahvin, tupakan ja Vera Teleniuksen musiikin voimalla. Ei sikäli, tietokoneeltani löytyy useita erilaisia soittolistoja jotka on nimetty otsakkeella ”Työmusiikki”, ja kotioloissa cd-soitin on ollut työllistettynä milloin milloin Glazunovilla, milloin Neil Youngilla tai Leevi and the Leavingsilla. Kirjoittaminen on äärimmilleen hiostettua työtä – vasemmistolaisen kovaksikeitetyn dekkarin pioneeri James Crumley kehotti lopettamaan kirjoittamisen päivältä tai illalta vasta siinä vaiheessa, kun tulee olo kuin tulee kuin olisi tulossa hulluksi. Mutta ehkä tärkein Crumleyn neuvo, jota jokaisen ammattikirjoittajan tulisi noudattaa on se, että kirjoittajalta kuluu vuosikymmenen ennen kuin pitää mistä tahansa laatimastaan tekstistään. Monta kertaa kuitenkin teksti täytyy kuitenkin päästää käsistä ja sitä täytyy ryhtyä rohkeasti editoimaan.

Kun tehdään Vapaa Ajattelijan kaltaista lehteä, ja sillä oletuksella että se päätyy sellaisen lukijan käsiin joka ei ole vielä täysin vakuuttunut kannastaan uskonnottomuudestaan, niin haasteena on tehdä tekstiä joka saa lukijan kääntämään selkänsä vuosituhansia vanhoille arvoille, ja omaksumaan uusi moraali, joka ei perustu pelkoon vaan rehellisyyteen, ja moraaliin harmaiden alueiden tunnustamiseen. Samaan aikaan tehdään järjestölehteä, jonka täytyisi pystyä miellyttämään jo olemassa olevaa lukijakuntaa.

Muistojen tie

Mutta entä ne muistot Vapaa-ajattelijan laatimisen varrelta? Ensimmäisen kirja-arvioni laadin lehteen vuonna 2013. Sitten kulukin pitkä tovi, ja vuonna 2016 aloin avustamaan lehteä toden teolla, tarjoten toimitukseen avoimesti omia juttuideoitani, milloin kirja-arvioita, milloin haastatteluja. Eräs ikimuistoisempia haastatteluja oli Council of Ex-Muslims of Britainin Maryam Namazien haastattelu keväällä Lontoossa 2017. Haastattelua ympäröivät turvajärjestelyt, ja sain vasta viime minuuteilla matkalla haastatteluun tietää tapaavamme kommunistisen maanpakolaissolun bunkkerissa. Tätä tekstiä varten olen muuttanut yksityiskohtia, jotta Namazien turvallisuus ei vaarantuisi. Haastattelut ovat olleet ikimuistoisia, ja niihin on liittynyt kohtaamisia ikimuistoisten ihmisten kanssa.

Noista tapahtumista ei kulunut kauaa, kun päätoimittaja Esa Ylikoski kutsui minut lounaalle. Ravintola Sea Horsen pöydässä maistelimme silakoita, ja Esa tarjosi minulle toimitussihteerin pestiä. Tartuin toimeen mielelläni, ja niin hyppäsin printtimedian ihmeelliseen maailmaan kuin Liisa kaninkoloon. Esaa on kiittäminen monesta asiasta, kuten arvokkaasta perehdyttämistyöstä lehden tekoon. Myös taittaja Sauli Lehtinen ansaitsee kiitokset kärsivällisyydestä.

Kesällä 2017 kuviot pikkuhiljaa varmistuivat. Minulla oli tuota ennen ollut jo vuodesta 2012 pitkä kokemusta freelancer-journalismin maailmasta, mutta lopullisesti asiat lyötiin lukkoon elokuussa 2017. Olin juuri tehnyt Vapaa-ajattelin 3/17-numeroon Merja-Aletta Ranttilan haastattelun Kuvantekijä kestää, ja lentänyt Kittilästä Helsinkiin, ja Esa oli minua vastassa. Liiton tuolloinen puheenjohtaja Kaj Torkulla haastatteli minua puhelimitse istuessamme Esan kanssa autossa. Kuukautta myöhemmin sain graduni filosofiasta valmiiksi ja ryhdyin tekemään väitöskirjaa, ja samana päivänä, kun graduni kirjattiin tiedekuntaan Turussa vierailin ensimmäistä kertaa liiton toimistolla.  

Minulla on nykyään kaksi Ranttilan taulua. Ne muistuttavat minua lehden tekemisestä seinällä koko asunnossani koko ajan. Lehti jää siis mieleeni, ja antaa minulle arvokkaan kokemuksen kirjoittamisesta, toimitustyöstä ja taitosta. Ja tietenkin liki kaikki lehden numerot, monet useana kappaleena.

Tie, jonka olen kulkenut lävitse on ollut rikas, ja siitä minun on nyt lausuttava kiitokseni koko liitolle. Olen saanut tutustua moniin uskomattoman hienoihin ihmisiin näiden neljän vuoden aikana, ja jos vuorokaudesta löytyisi se 25. tunti, niin jatkaisin tähän malliin. Mutta vaikka katoan toimitustyöstä, niin lehti tulee silti saamaan minulta kirja- tai elokuva-arvion aina toisinaan.

Mutta jos minun täytyy erikseen nimiä mainita, vaikka en sitä tekstin alussa luvannutkaan tehdä, niin minun on kiitettävä Turun kotiyhdistystäni jossa vaikuttamista jatkan edelleen, ja sieltä erityisesti Ritva Ahosta ja Tauno Lehtosta arvokkaasta mentoroinnista ja mitkä ovat näkyneet yhdistystoiminnasta kirjoitettaessa.

Parhaat tekstit

Kun on neljän vuoden aikana kirjoittanut, editoinut ja toimittanut lehteä jää väkisinkin pohtimaan, mikä on ollut parhain tekstini Vapaa Ajattelijaan. Kuitenkin ehdottomasti parhaimpana artikkelinani pidän vuoden 2016 Helsingin seudun vapaa-ajattelijoiden julkaisemassa Uskomattomassa julkaistua artikkelia australiasesta, karismaattisesta Hillsong-seurakunnasta, jota varten haastattelin puhelimitse Hillsong-seurakunnan entistä jäsentä Tanya Leviniä hänen teoksensa People in the Glass Houses pohjalta. Tuolloin eräs Turun vapaa-ajattelijain jäsen kutsui minua artikkelin luettuaan ”kynien marsalkaksi” mukaillen Kiinan kommunistisen puolueen keskeistä shanghailaista propagandistia Yao Wenyunia 1970-luvulta kulttuurivallankumouksen villeiltä vuosilta. Artikkeli oli ensimmäinen kriittinen suomeksi julkaistu kirjoitus Hillsongista tabloidimediassa, ja vasta myöhemmin suomalaiset mediat ottivat Hillsongin kriittisen tarkastelun kohteeksi. Hillsong on nyt pohjalla useiden julkkisten jätettyä seurakunnan lukuisten seksiskandaalien myötä jotka Vanity Fairin kesällä ilmestynyt laaja artikkeli toi julki.

Vaikka sain eräiltä tahoilta tuolloin kommentteja, että pitääkö nostaa esiin jotain yksittäistä lahkoa, niin Hillsongin vaikutus on ollut suunnaton – ja sen murskaantuminen Hollywood- ja Netflix-bisneksessä tämän kuluvana kesänä sitä suurempi. Kenties kirjoituksellani kaukaisessa Suomessa oli pieni osa tässä, luultavasti ei, mutta teksti syntyi rehellisestä halusta vaikuttaa kirjoittamalla. Vanity Fairin artikkeli oli syntynyt Yhdysvalloissa siitä hyvästä, että Hillsongin uhrit olivat ottaneet yhteyttä toimitukseen omilla kirjallisilla tarinoillaan.

Tämän myötä uskon, että kirjoittamisessa on voimaa, ja toisinaan kynä on miekkaa vahvempi, vaikka vapaa-ajattelijatoiminnassa aktiiviset yhdistykset ja niiden takana olevat joukot tekevät suuren aktiivisen jalkatyön.

Toivoisin, että yhdistykset eivät keskittyisi pelkästään baari-iltoihin tai rentoon yhdessäoloon, vaan lähtisivät reippaasti kaduille, näyttämään että ateistit ovat valettuja teräksestä. Yhtään baari-iltoja väheksymättä, sillä mikä sen mukavampaa kuin kokoontua yhdistyksen vakikasvojen kesken istahtamaan ryhmäytymisen merkeissä. Tai sitten kirjoittamisen muodossa. Sillä kirjoittamisessa on voimaa. Siksi, lausun nyt kaikille yhdistyksille ja aktiiveille – kirjoittakaa lehteen, epäröimättä. Mikään teksti ei ole lähtökohtaisesti huono.

Kuka ikinä ryhtyykään seuraajakseni, niin seuraavaan neuvon haluan antaa. En sano jättäväni jälkeen isoja saappaita. Sen sijaan sanon jättäväni jälkeeni tanssikengät, joiden käyttöön neuvon varovaisuutta – niitä käyttäessä ei saa tanssittaa itseään lavalla loppuun.

Lopuksi palanen huumoria, jonka säästämisestä minua on joskus syytetty kolumneissani. Ja koska joulu on jo ovella, niin on aika jouluaiheisen kaskun.

Ja koska olen mustan huumorin ystävä, niin pistän peliin juuri tätä lajia. Kolumbian sisällissodan villeinä vuosina kerrottiin seuraavaa vitsiä FARC:in sissipäällikkö Mono Jojoysta, joka oli tunnettu kidnappauksistaan. Kolumbiassa lahjatoiveet jätetään jumalanäidille. Vitsissä Mono Jojoy menee adventtina kirkkoon Neitsyt Marian patsaan kirkkoon, ja vakuuttaa katuvansa kaikkia vipeltämisiään ja pyytää polkupyörää lahjaksi. Neitsyt Maria kieltäytyy todeten etteivät tuhmat pojanryökäleet saa lahjoja. Mono Jojoy pyytää pyytämistään, paljastaen joka kerta todellisen kiukkuisen luontonsa. Lopulta Mono Jojoy vastaa raivoissaan: ”Jos en saa sitä vitun polkupyörää, et näe Jeesus-lasta enää koskaan.”

Kiitos näistä vuosista. Teille kaikille

Eero K.V. Suorsa

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2021.