Minulla on ambivalentti suhtautuminen kirkkorakennuksiin. Olen matkoillani poikkeillut vanhoissa kirkoissa. Niiden esteettisyys viehättää. Toisaalta kummastuttaa se, että aikoinaan pienissä yhteisöissä on suurella vaivalla ja panostuksilla rakennettu iso ja kallis rakennus ilman mitään käytännöllistä funktiota. Mutta sitten kirkoissa oli aikoinaan ainut rahvaalle nähtävissä oleva taide. Ei ollut muita gallerioita. Niitä tekivät aikojen ammattitaiteilijat. Eivät ilmaiseksi.

Uskonnonharjoittamista varten kirkkoja tietty on rakennettu, mutta kun katsoo näitä Suomen oloissa isokokoisia ja aikanaan huippukalliita rakennuksia, jotka usein oli rakennettu keskelle kylää, on selvää, että ne pystytettiin eritoten vallan merkeiksi. Rahvaan piti tuntea itsensä pieneksi ja surkeaksi kirkon edessä ja sisällä. Pappi saarnasi saarnastuolin korkeuksista. Ylhäältä alas. Korkeat kirkkorakennukset ovat olleet eräänlaisia vallan fallossymboleja kaikessa uskontoon liittyvässä seksuaalisuuskauhussakin. Tai ehkäpä juuri siksikin.

Toisaalta, mihin pappeja tarvitaan, jos Jumalalla on Suunnitelma, Hän on kaikkitietävä ja kaikkivoipa ja kun kerran Jeesus Kristus ei epäonnistu? Miksi papit ja saarnaajat, kun Hänelle ei mikään ole mahdotonta? Miksi papin tarvitsee selittää minulle mitään, minkä luulisi olevan itsestään selvää? Tai mihin tarvitsisin erityistä rakennusta, kirkkoa?

Eräs uskova totesi kerran minulle: ”Papin tehtävänä on kertoa kuulijoille sitä totuutta, joka Jumalan sanassa on.” Tietty. Jumalahan ei mitään kerro. Kaikissa uskonnoissa on rituaalijohtajat, jotka kertovat tyhmille, miten asiat ovat ja miten pitää olla. Uskonnoilla on siten tietty analogia politiikkaan – valta-asema ja ainoa totuus. Uskonto ei ole kirkolle eikä eri lahkoille vain yksityisasia. Se pyrkii sitouttamaan, muokkaamaan kulttuuria ja identiteettiä omanlaisekseen ja pitämään oman siivunsa vallasta. On paradoksaalista, kun kristinuskossa painotetaan nöyryyttä ja vaatimattomuutta, on kirkon eetos ollut olla auktoriteetti, yläpuolella ja vallan ytimessä. Ja näin vieläkin. Kirkko ei tyydy olemaan maan matonen, mihin seurakuntalaisten pitäisi tyytyä. Ei, se haluaa roikkua vallassa ja kasvaa.

Huhtikuussa (Yle 28.4.) Helsingin piispa Teemu Laajasalo esitti, että kirkko hakee kasvua muun muassa maahanmuuttajista. Helsinkiläisistä kun kuuluu enää alle puolet kirkkoon. Laajasalon lähetyskäsky: kääntäkäämme kaikki vääräuskoiset oikeaan uskoon, jotta jokainen saisi osakseen taivaan ilot. Hän on kyllä itse ottanut maalliset ilot hyvin haltuun, kuten tiedämme hänen matkusteluistaan kalliine hotelleineen ja muista talousepäselvyyksistä. Laajasalon mukaan pitää olla kiitollisia jokaisesta niistä Helsingin 327 000 jäsenestä, jotka vielä jäseniä ovat (20 vuoden aikana pudotusta on ollut 70 000). ”Me tarvitsemme ihmisiä ja jäseniä, jotta voimme olla seurakunta ja palvella.” Selkokielellä: ”Me tarvitsemme jäseniä, jotta voimme pitää asemamme ja saada vastedeskin mukavaa palkkaa.”

Maassamme kristinusko on kuitenkin kriisissä. Valta-asema horjuu. Kirkon on pakko olla fleksiibeli ajan virrassa. Mukaudu tai kuole. Taannoin piispat julkaisivat pamfletin todistellen uskon olevan tieteen kanssa tasavertaisen totuuden etsinnässä. Sinänsä siinä mitään uutta. Ovathan kirkonmiehet aina, kun tiede on jyrännyt raamatullisia totuuksia, pyrkineet valjastamaan tieteen todistamaan jumalastaan. Mutta pyristelyä se on vääjäämättömän sekularisaation edessä. Toisin on autoritaarisissa valtioissa. Mitä autoritaarisempi maa, sitä tukevampi asema kirkolla. Tai kuten muslimiteokratioissa, uskonnolliset johtajat itse ovat johdossa. Mutta nykyaika ei armahda niitäkään. Iranissa nuoret kokoontuvat juhlimaan, tanssimaan ja dokaamaan poliisin ja uskon auktoriteettien ummistaessa silmänsä. On parempi se kuin, että menisivät kaduille mieltään osoittamaan.

Kirkon miehet kernaasti ilmoittavat, että yhtä tunnetuimmista inkvisition uhreista, Giordano Brunoa, ei poltettu tämän tieteellisten näkemysten vuoksi, vaan teologisista syistä, siis kerettiläisenä. Mutta Bruno julkesi esittää tieteellisiä näkemyksiä, jotka eivät Rooman kirkonmiehille sopineet – heillä oli hallussaan ainoa totuus. Totuus, joka oli heidän valtansa tae. Vatikaanista myönnettiin vasta 400 vuotta tapahtuneen jälkeen polttoteloituksen olleen kammottava teko. Anteeksipyyntöä ei liene silti esitetyn. Isaac Newtonia, tieteilijöistä suurimpia, kirkon miehet pitävät nykyisin mieluusti omanaan, hyvänä kristittynä, mutta hänkin oli ”harhaoppinen” ja olisi sitä nytkin – hän kun kielsi kolminaisuuden.

Uskonnot ovat monoliittisia valtarakennelmia. Suomen evankelis-luterilainen kirkko joutuu valtansa rippeistäkin luopumaan viimeistään silloin, kun jäsenmäärä putoaa alle 50 %:n. Mutta mielenkiintoisesti kirkossa on myös ei-uskossa olevia pappeja. Keitä he edustavat? Kenen valtaa vahtivat? Mikä heidät motivoi? Risto Oikarisen uusi kirja Piispa käsittelee naispiispaa, joka ei usko. Päähenkilö tuumii, että ”omakohtaisen uskon puuttuminen ei ole kirkon edustajalle haitta, vaan etu. Siksi parhaimmat pastorit harvemmin uskovat Jumalaan.” (Tommi Melender, Suomen Kuvalehti 3.4.2021.) Ehkäpä näin. Mutta mitä he siellä kirkossa tekevät? Kirkon valtaa vahtimassa?

Yki Räikkälä

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 4/2021.