KARI RANTA

 

Ainakin meille 70- ja 80-luvuilla opiskelleille syötettiin kunnan rahoilla ja valtion määräyksestä koululaitoksen toimesta kristinuskon ajatuksia oikein voimalla joka viikko. Moniin meistä ajatukset eivät uponneet, vaan suorastaan kimposivat takaisin vastareaktiona opettajia ja kirkkoa päin.

Jotkut olivat niin siistejä, että uskonnollinen liima ja tahna ei tarttunut edes pintaan. Se niin sanotusti valui pois kuin vesi hanhen selästä. Ulkoinen söpötys tai saarnaaminen ei aiheuttanut pysyviä vaikutuksia. Ilman kirkon jäsenyyttä on pärjännyt paremmin. Eroakirkosta.fi helpotti eroamista.

Lopputuloksena noin 32 % Suomen väestöstä on irtaantunut kirkon ja pienien uskonnollisten yhdyskuntien holhouksesta. Ketjureaktion seurauksena enää 63 % on evankelis-luterilaisten seurakuntien jäsenenä, iso osa heistä on alaikäisiä. Nämä 32 % suomalaisista ovat vapautuneet uskontosidoksesta, eivätkä halua tunnustaa mitään uskontoa. Kyseessä ovat uskontojen suhteen vapaat ja itsenäiset kansalaiset. Monet ovat samalla edelläkävijöitä, järjen lähettiläitä, paremman tulevaisuuden rakentajia, humanisteja ja rauhaa sekä luontoa rakastavia maailmankansalaisia.

Toisaalta Suomen alueella asuvat ovat katsomuksellisessa mielessä aika samanlaisia. Elämäntavat eivät valtaosalla ole kovin erilaisia. Joskus voi olla tarve ryhmitellä ihmisjoukkoja suhteessa maailmankatsomuksiin. Mutta mikä ero on lopulta seurakuntiin kuuluvilla verrattuna liikunta-, retkeily- tai ampumaseuraan kuuluviin?

Uskonto, kirkot ja pappien seremoniat erottuvat siinä, että Ruotsin vallan ajoista uskonto on ollut hallinnon osa ja työkalu. Se on saanut paljon resursseja haltuunsa. Väestön kuuliaisuutta keisarille on mitattu uskonnon kautta ja tunnustuksilla.

Nykyuskovaiset ovat edellisten sukupolvien kasvattamia ja tietysti kirkon pyhäkoulujen ja rippikoulujen junttaamisen avittamina. Samaa tekivät itsenäisen Suomen opettajalaitoksen vanhoilliset opettajat. Monet ovat mukautuneet opetukseen ja muistavat jotain uskonnon opinkappaleita. Tässä suhteessa kirjavuus on aivan hurjaa; käytännössä uskotaan, miten sattuu. Yksi syy tähän on tietysti alan aivan mahdottoman sekava kirjallinen materiaali.

Kirkkolaitos on muodostunut hierarkkiseksi ja mutkikkaaksi. Ensinnä historia valtiollisena hallintoelimenä. Uskonnon lähdemateriaalin sekavuudesta johtuen on tarvittu piispa- ja pappisportaan saamista opilliseen ruotuun. Pappien toivottiin ja toivotaan toistavan kirkon oppia, niin kuin Roomasta kerrottiin tai kuten arkkipiispat ovat sen ymmärtäneet. Tuomiokapitulit ja kirkon oma tuomiovalta ovat tässä avainasemassa.

Uskovaisuudesta irrottautuminen vaatii energiaa ja otollisia olosuhteita. Uskovainen ei helpolla pääse ulos uskonnon kuopasta. Monet alistuvat mielipideylivaltaan ja tekevät, kuten käsketään – kastattavat lapsensa ja panevat heidät rippikouluun ja konfirmaatioon, jotta saisivat kirkkohäät. Kirkkoherra on hänen paimenensa. Kirkon normit ovat hänen normejaan. Joten: jäsenyys uskonnollisessa seurakunnassa on erilaista kuin jäsenyys yhdistyksissä.

Ev.lut. kirkon organisaatio on verrattavissa mutkikkuudessaan valtiovallan organisaatioon. Arkkipiispalla ja piispoilla on omat hiippakuntansa ja tuomiokapitulinsa ja hommana valvoa kaikkia. Piispojen alapuolella on rovastit, kirkkoherrat, papit, lehtorit, seurakuntayhtymät ja vihdoin seurakunnat. Hierarkkisen organisaation alimmalla rapulla, pahnanpohjimmaisena on verorasituksen alla syntinen seurakuntalainen. Toki hänelle tarjotaan julistusta ja paimenia hierarkian joka tasolta. ”Kirkkoherra on seurakuntalaisen paimen eikä tältä mitään puutu. Sietää kärsiä ja kilvoitella.”

Uskonnottomat, vapaa-ajattelijat ovat edellä kerrotusta vapaita ja itsenäisiä, vain julkisen vallan alla. Silti nyky-Suomessa heidänkin lapsensa voivat yhä joutua uskonnollisen manipulaation kohteiksi päiväkodeissa ja kouluissa. Niinpä vapaa-ajattelijain toimintaa tarvitaan lapsiin kohdistuvan kirkollisen lapsilähetystyön torjumiseksi. Onneksi rationaalisuus ja itsenäisen järjen käyttö ovat voimistumassa. Sen puolesta toimimme.